Vielä pari viikkoa ennen vaaleja tuntui siltä, että kulttuurista ei taaskaan puhu kukaan. Sitten tuli Riikka Puurra (ps), jonka mielestä ”kulttuuri on luksuspalvelua, johon menee likaa rahaa”. Puheita on vaikea ottaa tietoisena provokaationa Timo Soinin taannoisen ”postmodernin tekotaiteen” tapaan, vaan ne voi kuitata vain ennakkoluulon osoituksena klassisine oopperavihoineen. Harvassa maassa kulttuuri on niin saavutettavaa kuin Suomessa, ja elitistisyyden leiman karttaminen on mennyt joskus liiallisuuksiinkin. Kulttuurin 0,8 prosentin osuudessa valtion budjetista ei ole talouden kokonaisuuden kannalta mitään vaikutusta, vaikka sen höyläisi olemattomiin.
Jos leikkaamaan ruvetaan, se juuri tekisi kulttuurista harvempien huvia. Jotkut poliitikot etenkin oikealta ovat ilmaisseet halunsa käydä Ylen rahojen kimppuun. Jos uhkaukset toteutuvat, rönsyilevä viihdeohjelmisto olkoon ensimmäinen säästökohde, ja kulttuuri ja erityisesti RSO on säästettävä. Euroopassa on ollut päällä jo kaksi yleisradioyhtiöiden leikkaushanketta, ja sekä BBC Singers että RSO Wien ovat saaneet tukiadressien tulvan. Tuntuu mahdottomalta, että näin vakiintuneita instituutioita pantaisiin giljotiinille. Mutta kaikki on mahdollista.
Mutta toiseen asiaan. Helsingin virkamiesten esitys koulujen painotetuista luokista luopumisesta sai aikaan kiivaan keskustelun, joka kannatti käydä – oli itse asian lopputulos sitten mikä oli. Monet asiantuntijat todistelivat, että musiikkiluokkien hajottaminen ei todellakaan ole keino torjua oppilaiden eriytymistä ja estää koulushoppailua – päinvastoin sitä pitäisi saada entistä useamman ulottuville. Aivotutkija Minna Huotilainen sanoi helmikuun Rondossa, että ”musiikki ei ole vain kouluaine vaan myös oppimismenetelmä”. Se vaikuttaa myös esimerkiksi kielten oppimiseen, joka olisi keino juuri eriytymisen ja syrjäytymisen estämiseksi.
Lahjakkaidenkaan oikeuksia päästä eteenpäin ei saa tulpata.
Keskustelu heitti ilmaan isoja kysymyksiä musiikkikoulutuksesta. On täysin oikea päämäärä saada musiikki jokaisen ulottuville, osaamistasosta ja vanhempien sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Silti jokainen musiikkia vähänkin harrastanut tietää, miten sosiaalinen asia se on. Samanhenkisten ja -tasoisten ryhmässä innostus tiivistyy. Siksi erillisiä musiikkiluokkia tarvitaan. Elitismistä on turha puhua, sillä Suomessa on sangen tasa-arvoiset edellytykset harrastaa musiikkia. Siitä ei kuitenkaan pääse minnekään, että lahjakkuus, motivaatio ja vanhempien koulutustaso vaikuttavat sen pariin hakeutumiseen. Sen kieltäminen tasapäisyyden nimissä ei vain onnistu. Jos Helsinki haluaa musiikkiopistoja tasa-arvoisemmiksi, sen tulisi laskea niiden vuokria, joiden takia lukukausimaksut ovat korkeammat kuin muualla maassa.
Musiikkiopistot ovat toiminnassaan viime aikoina korostaneet harrastamista ja saavutettavuutta. Se on hyvä, sillä musiikin hyödyt on todistettu siitä riippumatta, millä tasolla sitä tehdään. Silti tavoitteellisen harjoittelun merkitystä onnistumisen ilon tuottajana ei voi väheksyä. Lahjakkaiden oikeuksia päästä eteenpäin ei saa tulpata. Opettajan on tiedettävä, kenessä on potentiaalia, ja laitoksessa on oltava joustavuutta erilaisten oppilaiden tarpeille. Tässä lehdessä esitellään yksityisten muusikkojen organisoimat ja säätiöiden tukemat piano-, viulu ja selloakatemiat, joiden tarkoitus on tukea lahjakkaimpien kehitystä lisäopetuksella ja vertaisryhmien tuomalla nosteella. Tällaiselle toiminnalle on selkeä tarve, ja se vaatisi myös muuta pohjaa kuin yksityisen rahoituksen. Eikö lahjakkuuksien tukemisen pitäisi olla kansallinen projekti?
Harri Kuusisaari
