Oikeistopopulististen puolueiden nousu Euroopassa on herättänyt huolta siitä, miten käy taiteen vapauden – kaiken muun demokratiaan kuuluvan ilmaisuvapauden ohella. Trumpin toinen kausi USA:ssa on tarjonnut asiasta kauhuesimerkin museoihin ja muihin kulttuurilaitoksiin kohdistuneine painostuksineen. Saksassa nousussa oleva AfD on vihjannut, että heidän hallituksessaan julkista rahoitusta saisivat vain sellaiset kulttuuri-instituutiot, jotka hyväksyvät kansallismielisen kulttuuri-ideologian. Unkarissa Fideszin pitkä valtakausi teki rumaa jälkeä taiteen vapaudelle, ja Hollannissa laitaoikeiston, erityisesti Vapauspuolueen (PVV) nousu poliittiseksi mahtitekijäksi on muuttanut kulttuuripolitiikkaa syvällisesti. Tästä on lukuisia esimerkkejä.
Freemuse-järjestön vuoden 2026 State of Artistic Freedom -raportti antaa tilanteesta varsin synkän kuvan. Sen mukaan taiteen vapauden ongelma ei enää näyttäydy vain diktatuureissa taiteilijoiden vainona ja vangitsemisina. Myös demokraattisissa maissa paine kohdistuu yhä enemmän taiteen sisältöön, rahoitukseen ja instituutioiden riippumattomuuteen ja sitä kautta taiteilijoiden haluun käyttää vapauttaan. Aina kyse ei ole suorasta painostuksesta, vaan myös itsesensuurista. Julkisen rahoituksen niukentuessa taiteilija tai instituutio joutuu helposti karttamaan taiteellisia riskejä ja varomaan ärsyttämästä ketään.
Tämä ei tarkoita, että jokainen kulttuuripoliittinen kiista olisi merkki sensuurista tai että kaikki oikeistopopulistiset puolueet suhtautuisivat taiteeseen samalla tavalla. Demokraattisessa yhteiskunnassa poliitikoilla on oikeus arvostella taidetta, keskustella julkisten varojen käytöstä ja esittää erilaisia käsityksiä kulttuuripolitiikan tavoitteista. Myös taiteilijoiden täytyy kestää kritiikkiä. Raja kulkee siinä, muuttuuko kritiikki vallankäytöksi, kuten ideologiseksi syrjinnäksi rahanjaossa.
Taiteen vapautta voivat rajoittaa myös muut tekijät kuin poliittinen ympäristö. EU Culture Compass -strategian valmistelussa kulttuurialan toimijat ovat nostaneet esiin sosiaalisen median algoritmien ja digitaalisten alustojen markkinavoiman riskin kulttuuriselle moninaisuudelle. Tämän lisäksi asetelmaa muuttaa tekoäly: millainen asema ihmisen tekemällä taiteella on ympäristössä, jossa sisältöä voidaan tuottaa lähes rajattomasti?
EU on nostanut taiteen vapauden eurooppalaisen kulttuuripolitiikan keskeiseksi periaatteeksi. Se on hyvä alku, mutta ei vielä suojele yhtäkään taiteilijaa. Kulttuurikentän on puolustettava autonomiaansa entistä tiiviimmässä yhteisrintamassa, tuomalla ongelmat kunnolla julkisuuteen ja käyttämällä tarvittaessa oikeusteitäkin niiden ratkaisemiseen.
Vapautta ei saa ymmärtää väärin, sillä taide ei ole irrallinen osa yhteiskuntaa. Taiteilijan on aina ajateltava myös yleisöään, vaikkei massojen maun ehdoilla mentäisikään. Itsesensuurin suhteen taidekentän on katsottava myös peiliin. Jos alalla on voimakkaita kollektiivisia paineita tietynlaisten poliittisten ajatusten tai estetiikkojen suhteen, uskaltaako eri mieltä oleva enää avata suutaan? Eikö sekin ole vapauden rajoittamista sisältä päin?
Taide- ja kulttuurivirasto ja Cupore tutkivat parhaillaan, miten alan toimijat Suomessa kokevat vapauden ja sen rajoitukset. Barometrin tuloksia on luvassa keväällä. Rondo palaa asiaan.
NOSTO
Itsesensuurin suhteen taidekentän on katsottava myös peiliin.