Witold Lutosławskin Konsertto orkesterille oli hänen läpimurtoteoksensa vuonna 1954. Esikuvana toimi Bartókin samanniminen sävellys, minkä kuulee kansanmusiikkiaiheista ja teoksen loppuriuhtaisussa. Lutosławskilla folklorismi rajoittuu muunneltaviin sävelmiin, ja kauaskantoisemmiksi osoittautuivat konserton modernisti tulkitut barokkirakenteet. Ne huipentuvat kolmannen osan, Passacaglian, Toccatan ja Koraalin, energiaa pursuavassa voimalaitoksessa. Radion sinfoniaorkesteri on levyttänyt menestyksellä Hannu Linnun johdolla Lutosławskin sinfoniat, mutta silti Nicholas Collonin johtaman tulkinnan lataus, tarkkuus ja voima yllättävät. En ole kuullut teoksesta parempaa levytystä.
Monissa Lutosławskin orkesterikonserton levytyksissä tähdätään silmät kiiluen kohti huipentumia, mutta RSO:n tulkinnassa eläydytään vaikuttavasti myös matavaan pahaenteisyyteen, leikkisiin sivupuroihin ja yöllisiin oikkuihin. Niiden jälkeen virtuoosisina kiehuvat huiputkin kohoavat terävämpinä, mitä iholle tuleva äänitys korostaa. Orkesteriasuun vuonna 1988 päätynyt Partita seuraa myös barokkisia malleja, mikä kahdessa väliosassa tarkoittaa viulusolisti Christian Tetzlaffin ja pianisti Jouko Laivuoren tyylikkäästi toteuttamaa aleatorista kontrapunktia.
Konsertoiva ote palaa vuonna 1979 valmistuneissa Noveletteissa, joissa loistavat RSO:n monet soolosoittajat. Collon tuntuu saavan orkesterista parhaan esiin niin yksilöinä kuin kollektiivina, ja Lutosławskin musiikki nostaa valokeilaan RSO:n kaikki vahvuudet.
Antti Häyrynen
