Kauhubaletti vailla jännitettä

Sergei Popovin Dracula himoitsee Jun Xian Jonathania. © Roosa Oksaharju

Dracula Kansallisbaletissa. Koreografia Krzysztof Pastor, musiikki Wojciech Kilar. 

Kansallisbaletti on viime vuosina yrittänyt kalastella yleisöä tunnettuihin kirjoihin ja/tai elokuviin perustuvilla juonellisilla teoksilla: Spartacus, Jekyll & Hyde, Saiturin joulu ja nyt uusimpana Dracula. Niissä kaikissa on ollut ongelmana se, että tulkinnat ovat jääneet kuvittamaan aiheita sen sijaan, että tanssi olisi kerronnan moottori ja motiivi. Parhaiten onnistui Saiturin joulu osin hienon musiikkinsa ansiosta. 

Dracula on lainattu Puolan kansallisbaletista, ja koreografian on tehnyt sen johtaja Krzysztof Pastor. Innoittajana on ollut yhtä paljon Francis Ford Coppolan elokuva kuin alkuperäinen Bram Stokerin romaani. Jos odottaa suupielistä valuvaa verta, kauhun väristyksiä ja vampyyrin puraisuja, saa pettyä. En sano, että niitä pitäisi nähdä, mutta ongelmana on, että kunnon jännitystä ei oikein synny koko illan aikana.

Charles Cusick Smithin lavastus luo goottilaista tunnelmaa synkkine linnoineen, hautausmaineen ja hämähäkinverkkoineen, ja musiikkina on käytetty Coppolan elokuvaan musiikin tehneen Wojciech Kilarin tummanpuhuvia teoksia. Pastoria ei kuitenkaan ole kiinnostanut perinteinen kauhu- ja vampyyrikuvasto vaan ”rakkaus”. Tämä Dracula etsii koko ajan kuollutta rakastaan Elisabetaa, jonka hän löytää Minan hahmossa, ja loppuratkaisu alleviivaa romanttista uhrautumistematiikkaa.

Psykologista ulottuvuutta Pastor on yrittänyt saada mukaan jakamalla pääroolin kahdelle tanssijalle, vanhalle ja nuorelle Draculalle. Ideana oli tuoda vastakkain nuoruuden idealismi ja pettymysten kautta hirviömäiseksi kovettunut julmuus, mutta yllättävän vähän tästä kohtaamisesta kuitenkaan irtoaa. Ja tämä ei rooleja hienosti tehneiden Michail Krcmarin ja Sergei Popovin syytä vaan laimean koreografian.

En väheksy yhtään miimistä ilmaisua, sillä sehän on oleellinen osa klassisen baletin kerrontatekniikkaa ja historiaa, mutta moni koreografi kuten John Neumeier on löytänyt siihen orgaanisemman otteen kuin Pastor Dragulassaan. Juonen pikkutarkka seuraaminen toi lavalle paljon hahmoja, joista vain harva ehti motivoida itsensä liikekvaliteetillaan. Niin tyylitellyssä taidemuodossa kuin baletissa näkisin mieluummin suuria linjoja ja tunteita kuin realistista juonipiperrystä. Joskus toiminta seisahtui täysin. 

Giulio Diligente ja Jaime Almaraz loistavat Dragulan haamuina. © Roosa Oksaharju

Oli mukana toimiviakin kohtauksia. Kun Dracula ahdistelee hänen linnansa ostoaikeissa olevaa Jonahtania (aina yhtä loistava ja linjakas Jun Xia), miimi muuttuukin aktiiviseksi tanssiksi, jossa on jännitettä ja eroottistakin vetoa. Atte Kilpinen tanssii hurjalla tavalla psykiatrisen potilaan Renfeldin roolin. Abigail Shepard ilmentää yhtä hienosti Lucyn kohtalokasta jäämistä Draculan pauloihin.

Zhiyao Chen otti Minan roolista irti kaiken, mitä siitä oli otettavissa. Nuoret virtuoosit Giulio Diligente ja Jaimea Almaraz tulkitsivat loistavasti Draculan mykkiä haamuja ja palvelijoita, joiden abstrakti tanssi tuntui kertovan jopa enemmän kuin isännän elkeet.

Baletin musiikissa on muutama kohtaus Kilarin Dracula-elokuvamusiikista, mutta ne eivät riitä täyttämään kokoillan balettia, joten tilkkeeksi on otettu Kilarin muuta elokuva- ja orkesterimusiikkia, mm. sinfoninen runo Koscielec 1909.

Musiikin jylhissä soinneissa ja puolalaisesta kansanmusiikista vaikutteita saaneessa tematiikassa on suggestiivinen voimansa, mutta koosteen dramaturgia on hutera. Alkupuolella raskaasti vellovat soinnit luovat kyllä synkeästi hautovaa tunnelmaa, mutta ne eivät staattisuudessaan anna kerronnalle ja liikeilmaisulle juurikaan impulsseja.

Juhlakohtausten valssit ovat sinänsä toimivia karakterikappaleita, mutta nekin jatkuvat samanlaisina niin, että kuulija kyllästyy. Sitten kun kuullaan esimerkiksi rytmisestä säkenöivä Toccata konsertosta pianolle ja orkesterille, koko näyttämö tuntuu heräävän eloon. Musiikin sovittaja Michael Brett on pyrkinyt luomaan isosta teosjoukosta jatkumon, mutta hän ei ole kyennyt saamaan aikaan dramaturgisesti kerrontaa tukevaa kokonaisuutta. Patrick Fournillierin johtama orkesteri teki tunnollisesti tehtävänsä, joka ei liene ollut motivoivimmasta päästä.

Harri Kuusisaari

Atte Kilpisen psykiatrinen potilas koskettaa fyysisyydellään. © Roosa Oksaharju

 

Edellinen artikkeliJalat maassa, kädet korkealla
Seuraava artikkeliRSO on Lutosławskissa parhaimmillaan