Maurizio Polliini, yksi pianomaailman suurimmista, on poissa. Hän menehtyi Milanossa 23. maaliskuuta 82-vuotiaana. Pollini tuli tunnetuksi pianon intellektuellina, jolle musiikki oli enemmän puhdasta ja teknisesti viimeisteltyä arkkitehtuuria kuin suuria tunteenvuodatuksia. Kuitenkin omalla ankaralla polullaan hän on avannut klassikoiden syvintä olemusta ja myös moderneja pirteitä enemmän kuin moni muu. Hän oli ajattelevan pianistin perikuva, jolle uusi musiikki – säveltäjistä etenkin Pierre Boulez, Karlheinz Stochausen ja Luigi Nono – oli luonnollinen osa ohjelmistoa. Hän esiintyi myös kapellimestarina.
Kun Pollini voitti vuonna 1960 Chopin-kilpailun Varsovassa, juryn puheenjohtaja Arthur Rubinstein sanoi: ”Tämä poika soittaa paremmin kuin kukaan meistä”. Pian uran alkusysäyksen jälkeen hän vetäytyi kansainvälisestä konserttiruljanssista laventaakseen ohjelmistoaan ja muuta kulttuurista ymmärrystään. Kun hän palasi konserttilavoille 1968, voittokulkua ei enää estänyt mikään, ja hän solmi levytyssopimuksen DG-merkin kanssa. Pollini on kuitenkin ollut oman tien kulkija tähtipianistien joukossa. Hän suhtautui romantikkoihin kuten Chopiniin epäsentimentaalisesti, ja vaikka hänen tekniikkansa oli täydellinen, hän ei briljeerannut vaan soitti aina ajatus edellä.
Poliittiselta ajattelultaan Pollini kuului vasemmalle, ja yhdessä samanmielisen opiskelutoverinsa Claudio Abbadon kanssa hän vei musiikkia tehdastyöläisille ja opiskelijoille. Hän tunsi hengenheimolaisuutta myös eurokommunismin musiikillisen sanansaattajan Luigi Nonon kanssa ja kantaesitti kaksi hänen teostaan. Tinkimätön idealismi, tekijän tunteiden etäännyttäminen musiikin totuuden tieltä, säilyi hänen soitossaan loppuun sakka, ja hän jatkoi suuren mittakaavan resitaalejaan, joissa hän keskittyi erityisesti Beethovenin pianosonaatteihin, aivan viime vuosiin saakka.
Heti Pollinin kuolinuutisen saavuttua tuli tieto toisen uuden musiikin lähettilään poismenosta. Unkarilainen säveltäjä ja kapellimestari Péter Eötvös nukkui pois 24. maaliskuuta.
Zoltán Kodály hyväksyi Eötvösin sävellysluokalleen Franz Liszt -akatemiaan hänen ollessaan 14-vuotias. Vuonna 1966 hän pääsi stipendin turvin Länsi-Saksaan ja tutustui Kölnin avantgardistipiireihin. Hän esiintyi Stockhausen Ensemblen konserteissa ja toimi ääni-insinöörinä Kölnin radion kuuluisalla elektronimusiikin studiolla.
Pierre Boulez kutsui Eötvösin johtamaan IRCAM:n avajaiskonsertin Pariisiin vuonna 1978. Hänet nimitettiin sitten Ensemble Intercontemporainin musiikilliseksi johtajaksi. Samalla hän vakiinnutti asemiaan normaalien sinfoniaorkesterien edessä, ja hän johti 1981 Stockhausenin oopperan Donnerstag aus Licht Milanon La Scalassa.
Sävellystuotannossaan Eötvös oli väsymätön uusien sointimaailmojen etsijä, eikä hän jäänyt darmstadtilaisen modernismin estetiikkaan vaan laajensi keinovarojaan eri suuntiin. Oopperaan hän suhtautui kokonaisvaltaisena musiikkiteatterina ja sävelsi 14 tämän genren teosta – mukaan lukien maailmalla menestyneet oopperat Three Sisters, Love and Other Demons, The Tragedy of the Devil ja Sleepless. Hänen viimeisin oopperansa Valuska kantaesitettiin Budapestissä 2. joulukuuta viime vuonna.