Klaus Mäkelän valinta Concertgebouw-orkesterin lisäksi myös Chicago Symphonyn seuraavaksi ylikapellimestariksi oli suuri uutinen ja ilon aihe kaikille meille, jotka olemme seuranneet hänen uraansa. Kaikki kommentaattorit maailmalla eivät kuitenkaan olleet yhtä innoissaan. Monet pitävät ongelmallisena tilannetta, jossa 28-vuotias kapellimestari joutuu jakamaan huomiotaan yhtä aikaa neljälle huippuorkesterille – vaikka hän lopettaakin Oslossa ja Pariisissa Amsterdamin ja Chicagon pestien alkaessa. Ovatko tehtävien ahnehtiminen, nuoruuden suosiminen ja tähtikultin luominen menneet liian pitkälle? Sekä orkestereille että kapellimestareille terveellisempiä olisivat sinne tänne yhtenään lentelevien jet set -johtajien sijaan pitkäjänteiset suhteet, joissa on tilaa kasvaa. Hiilijalanjälkikin olisi vähemmän punaisella.
Klaus Mäkelää itseään ei voi syyttää, sillä ei kukaan nuori kapellimestari voi sanoa ei Chicago Symphonylle ja Concertgebouw-orkesterille. Muusikot ovat hänet valinneet ja kokeneet yhteistyön hänen kanssaan innostavana. Mutta eivät muusikotkaan nimiä keksi, vaan ehdokkaita tuodaan heidän eteensä. Mäkelän ympärillä pyörivä koneisto agentteineen, pr-ihmisineen ja levy-yhtiöineen (Decca) on todella tehokas. En ole kenenkään suomalaisen kapellimestarin – joissa on tähtiä toisensa perään – kohdalla nähnyt samanlaista hypen luomista. Uskon silti, että fiksuna muusikkona Mäkelä pitää pään kylmänä, raivaa kalenteriaan ja jättää aikaa partituurien opiskelulle. Hänellä on mittavat musiikilliset kyvyt, ja tulevilta yhteistöiltä on lupa odottaa paljon.
Avantin on saatava uuden sukupolven äänet ja ideat esiin.
Kamariorkesteri Avanti! on suomalaisen musiikkielämän legenda, jonka vaikutus ulottuu paljon sen nykyisiä aktiviteetteja laajemmalle. Yhtyeessä tuntuu kiteytyvän 1980-luvulla alkanut Suomen musiikkielämän nousukausi, ja sen jäsenet muuttivat ammattiorkestereihin rantauduttuaan koko kentän avoimemmaksi ja taiteellisesti rohkeammaksi. Niistä hedelmistä nautitaan nyt. Itse Avanti! on vuosittain leimahtanut entiseen liekkiinsä Porvoon Suvisoitto-festivaalillaan, mutta muuten sen ympärivuotinen toiminta on etenkin viime aikoina jäänyt laimeaksi ja satunnaiseksi. Yhtye ikään kuin luisui irvikuvaksi siitä laitosjärjestelmästä, jota vastaan se aiemmin kapinoi: seinät eli organisaatio VOS-tukineen olivat pystyssä, mutta sisältöön ei ollut rahaa.
Keväällä tehty organisaatiouudistus nykyisenlaisen taiteellisen johtajan pestin lakkauttamisineen oli vääjäämätön päätös. Nyt on korkea aika löytää Avanti! uudelleen luovien ja idearikkaiden muusikoiden yhteisönä. Nostalgiaan on turha palata, vaikka perustajajäsenet ovatkin virkeitä kuusikymppisiä. Jos Avanti! aikoo olla vielä relevantti ja uudistava tekijä musiikkielämässä, sen on saatava uuden sukupolven äänet ja ideat esiin. Laitosorkesterien liepeille jää yhä tilaa: vaihtelevien kokoonpanojen hyödyntämistä, ajankohtaisiin asioihin reagointia ja nykymusiikin hermolla olemista kaivataan siinä missä 1980-luvullakin. Tämä kaikki vaatii kuitenkin visionääristä taiteellista suunnittelua ja uusien rahoitusmallien löytämistä. Muusikoiden ääntä täytyy kuunnella, mutta taitavaa johtajaa tarvitaan päätösten tekoon.
Harri Kuusisaari
