Syksyn alussa ehdin jo ihmetellä, että missä ovat koronarajoitusten aikana nähdyt mielenosoitukset, kun kulttuurileikkaukset nuijittiin pöytään budjettiriihessä. Sittemmin Mitta on täysi -yhdistys ja taiteilijajärjestöjen Forum Arts laittoivat alulle leikkauksia vastustavan adressin, joka luovutetaan 5.12. päättäjille mielenilmauksessa Helsingin kansalaistorilla. Sopivasti Itsenäisyyspäivän aattona, sillä kulttuuri on itsenäisen maan peruskiviä – tapa argumentoida olemassaoloamme. Ilman kulttuuria Suomi ei ole globalisoituvassa maailmassa mitään.
Hallituksen päätöksiin mielenilmaisulla tuskin on suurempaa vaikutusta, mutta kyllä sellainen tarvittiin. Sinänsä nyt toteutettu 17,5 miljoonan leikkaus ei ole vielä dramaattinen. Berliinissä puuhataan samaan aikaan peräti 100–150 miljoonan euron leikkauksia kulttuurille. Mutta kyse ei olkaan vain tästä vuodesta vaan myös seuraavista, jolloin kierre vain pahenee. Kulttuurikenttä on haavoittuvampi kuin monessa muussa maassa, koska se on niin riippuvainen subventioista. Jos yksityistä rahoitusta taas mielitään lisää, se vaatisi vähintään lahjoitusten verovähennysoikeutta.
Taide ei toimi yksinkertaistavana pamflettina.
Selvää on, että motiivi kulttuurileikkauksiin on jonkin muu kuin taloudellinen – niin pieni säästö kokonaisbudjetissa on, varsinkin jos ottaa huomioon työllisyys- ja muut kerrannaisvaikutukset. Varmaan valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) pitää saksia heiluttelemalla näyttää äänestäjille, ettei ”elitistiseksi” leimattu kulttuuriala pääse vähemmällä, jos muut joutuvat kärvistelemään. Onko tarkoituksena myös hiljentää kulttuuriväki pelolla, jotta se ei liikaa toisi esiin vaihtoehtoisia arvojaan kovan kapitalismin ja arvokonservatiivisuuden tiellä?
Taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén nosti Long Playssa esiin ajatuksen, että jos kulttuurikupla näyttäytyy kategorisesti punavihreänä, oikeistohallitus voi nähdä siltä leikkaamisen poliittisesti järkevänä. Taideinstituutioiden tulisikin hänestä arvioida, millä tavoin ne ovat politiikassa mukana. Teatteriohjaaja Erik Söderblom taas sanoo Facebookissa suoraan, että kun puolustamme kulttuuria, vastustamme samalla äärioikeiston esiinmarssia. Selvää on, että ainakin kulttuurin ja ilmaisun vapauden puolesta on taisteltava. Kyllä esimerkiksi äärioikeiston hallitsema Unkari kulttuuria tukee, mutta vain sellaista, joka on hallituksen mieleen.
Pitäisikö kulttuurin tuoda arvonsa esiin selkeämmin vai pysyä politiikan ulkopuolella? Tässä asiassa ei ole mustavalkoisia totuuksia. Kantaaottavuus sitoo kulttuuria yhteiskuntaan ja tekee siitä merkityksellisen keskustelukanavan ja analyysivälineen eikä vain esteettistä umpiota. Musiikin historia on täynnä poliittisia viestejä, varsinkin oopperassa. Toisaalta taide ei toimi asioita yksinkertaistavana pamflettina, eikä sävelteoksen nimeäminen ilmastonmuutosteemalla vielä tee siitä ajankohtaista. Taiteen on puhuttava taiteen kielellä, joka antaa avarampaa tilaa ajatella ja tuntea. Yhteiskunta ja varsinkin sosiaalinen media ovat jo muutenkin jumiutuneet niin syvälle identiteettipoliittisiin blokkeihin, että voisiko kulttuuri sen sijaan tarjota foorumin, jossa ihmiset voisivat kohdata yhteisten kokemusten äärellä?
Harri Kuusisaari
