Helsingin kamarikuoron 20-vuotisjuhlakausi huipentui Nils Schweckendiekin johdolla Temppeliaukion kirkossa tiistaina kuultuun Matthew Whittallin The World Tree (2025) -teoksen vaikuttavaan kantaesitykseen. Robert Macfarlanen tekstiin pohjaava kymmenosainen kuoroteos on niin aika-akselillaan kuin ilmaisuasteikollaankin huomiota herättävä, ja sen puhuttelevuus on syvää ja monikerroksista.
The World Treen yli 70-minuuttinen kerronta yltää jääkaudelta (lähi)tulevaisuuteen. Se kietoo globaaleja ilmiöitä paikalliseen ja henkilökohtaiseen tavoilla, jotka pureutuvat asioiden ytimiin sekä poeettisella että analyyttisella tasolla lankeamatta sentimentaalisuuden ansoihin – houkutuksiin, jotka turhan usein syövät ekologisia teemoja käsittelevien sävellysten ekspressiivistä ja moraalista uskottavuutta.
The World Tree sai alkusysäyksensä luontovandalistisesta teosta Northumberlandissa vuonna 2023, jolloin kaksi noin 30-vuotiasta miestä kaatoi moottorisahalla Hadrianuksen vallilla kasvaneen Sycamore Gapina tunnetun, 1800-luvun lopulla istutetun vuorivaahteran.
Vaikka teoksen muodon juuret ovat sielunmessussa ja sen viimeistä edellisen osan otsikkona on Requiem, The World Treen tekstin ja musiikin kaikkeus on laajempi kuin Missa pro defunctis. Tarkastellessaan ihmisen monin tavoin problemaattista luontosuhdetta Whittallin ja Macfarlanen yhteistyö hakeutuu ilmaisussaan maailmoihin, jotka sivuavat Helsingin kamarikuoron toista kuluvan vuoden merkkitapausta, Juhlaviikoilla esityksensä saanutta David Langin before and after naturea (2024), olkoonkin että teosten välillä on myös huomattavia eroavaisuuksia.
Kuoron hiljaisesta huminasta ilmoille piirtyvät altto- ja tenorisoolot aloittavat Glacial Maximumin kerronnan. Avausosan kiertyessä hiljalleen auki solistien ja kuoron vuoropuheluna jääkauden hyisten salojen autius alkaa hellittää otettaan pohjoisesta Euroopasta. Wildwood-osan kuororesitatiivissa polyfoniset liudentumat peilaavat vetäytyvän jäätikön alta asteittain paljastuvaa uudestisyntynyttä maankamaraa melismaattisten kudelmien koristamina. Musiikki on keinuvassa ekstaattisuudessaan liki sakraalia kuvittaessaan maailmanajan uutta alkua.
Ketterät tekstuurit hallitsevat Pollen Polyphonyn tuulessa kieppuvia liikeratoja, joiden kujeileva energia juhlistaa vihantaa maata. Kuvatessaan luontoa Macfarlanen teksti ja Whittallin musiikki säilyttävät alati runollisen kesyttömyytensä, olivatpa sanojen ja sävelten koreografiat sitten vikkelän oikukkaita tai jalon verkkaisia. Monesti nämä kaksi virtaa myös kietoutuvat toisiinsa muodostaen rinnakkaisia, päällekkäisiä ja lomittuneita kerronnan tasoja.
Liike-energiasta saa muotonsa kansanlaulunomaisesti rytmittyvä Song of the Axe, joka säestää nimensä mukaisesti vuosisataista Britannian metsien raivausta. Tultaessa ajanlaskun viidennelle vuosisadalle saaren paljaudessa kaikuvat rapautuvan imperiumin sävelet, joiden käsinkosketeltava kaiho ja pureva yksinäisyys piirtyvät sieluun ja tajuntaan.
Historian murrosta sanoittava Lament of the Legionary’s Wife katsoo kuitenkin yksilöön maailman reunalla kiteyttäen ajan suunnan hänen tarinaansa, jonka kertojana on alttosolisti. Osan päätössanoissa ”We have left a desolation and called it peace” on samaa kylmäävää läpitunkevuutta kuin Augustuksen veret seisauttavassa rauhanjulistuksessa John Adamsin Antony and Cleopatrassa (2018–22).
Väliajan jälkeen seuraa vuoden 1839 suuri myrsky. Kuoron ison crescendon avaamana Night of the Big Wind etenee onomatopoeettisten puuskien ja kumulatiivisten pulssien ajamana kantaen mukanaan sooloäänten katkelmallisia kurkistuksia yksilöiden kertomuksiin. Osan viimeisillä sivuilla vihellykset sekä sopraanojen ja alttojen huokaukset säestävät bassosolistin kutsua yhteiseen turvaan.
The World Treen huipennus koittaa Axis Mundin pyhitetyssä lumoutuneisuudessa. Sen sivuilla liikutaan jonkin uskonnollisuutta syvemmän sakraalin ympärillä. Hartaus ja ekstaasi kohtaavat tavalla, joka on kenties mahdollista ainoastaan kuoromusiikissa.
Osan taiten sommiteltu kauneus tarttuu aikaan ja tilaan muttei viipyile. Se huumaa kuulijansa hetkissä, joiden hidastettu ohikiitävyys asettuu ajan ulkopuolelle ja toisaalta korostaa sen vääjäämätöntä kulumista. Lopulta historian lineaarisuus saavuttaa nykyhetken Heartwoodin elegiassa, jossa kaikkeus katsoo vihollistaan puun kohdatessa kaatajansa.
Fragmenteista vähitellen esiin piirtyvä Requiem rakentuu surusta. Se ei kuvaile, se on. Whittallin tavassa käsitellä materiaalia toiston ja asteittaisen muuntelun kautta on samantyyppistä suggestiivista intensiteettiä kuin Langilla, vaikka näitä kahta omaleimaista säveltäjää ei toisiinsa voikaan suoraan verrata.
Lämpimiin sävyihin puettu viimeinen osa, Word for the World is Forest, jättää portin auki vaihtoehtoisille tulevaisuuksille. Sen seremoniallisessa koodassa kuorosolistit poistuvat yksitellen katsomoon kuiskaten puulajien nimiä ja sulauttaen musiikin siten soivaan tilaan itseensä.
Schweckendiekin johtamassa Helsingin kamarikuorossa kiteytyi valtava musiikillinen osaaminen ja teoksen syvä ymmärrys. Ilmaisu oli hioutunutta ja vivahteikasta, ja kokonaisuudesta kasvoi harvinaislaatuisen vaikuttava konserttielämys.
Whittall tuntee instrumenttinsa ja kirjoittaa Macfarlanen uskomattoman upean tekstin kuorolle täysin suvereenisti. Sanoista ja musiikista muodostuu läpikotaisin orgaaninen kokonaisuus, jossa kuulija ei enää pysty erottamaan näiden kahden ansioita toisistaan, vaan The World Tree on paljon enemmän kuin osiensa summa.
Helsingin kamarikuoron konsertti Temppeliaukion kirkossa 18.11.
Nils Schweckendiek, kapellimestari. Matthew Whittall: The World Tree (2025), sekakuorolle, Robert Macfarlanen tekstiin (kantaesitys).
