Moni musiikin ja esittävien taiteiden tarjoaja on siirtänyt aiemmin fyysisenä jaetun ohjelmakirjansa tai esiintyjälistansa QR-koodien taakse nettiin. Ensin se kiinnitti huomioni Helsingin juhlaviikoilla jo vuosia sitten, enkä pitänyt siitä: konsertti oli paikka, jossa luulin pääseväni edes hetkeksi eroon puhelimesta, mutta nyt jouduin räpläämään sitä pimeässä tarkistaakseni, kuka esittää ja mitä. Valonäyttö häiritsee vieressä istuviakin. Viime syksynä Kansallisooppera ja -baletti luopuivat kokonaan painetusta osajaosta. Sitä ei saa edes maksullisen ohjelmakirjan ohessa. Tämä on herättänyt yleisössä tyytymättömyyttä. Joku vielä haluaisi säästääkin ohjelmakirjat muistona ja dokumenttina koetusta elämyksestä.
En ehkä protestoisi, jos toimenpide olisi osa laajempaa digitaalisen viestinnän kokonaisuutta eikä vain sitä, että säästetäänpä nyt paperilappunen. Digitaalisuus tarjoaisi paljon enemmän mahdollisuuksia vuorovaikutukseen yleisön kanssa kuin pelkkä ohjelmalehti netissä ja uutiskirje. Oikein käytettynä se voi syventää kokemusta ennen esitystä, sen aikana ja sen jälkeen – ilman että itse live-hetki menettää ainutkertaisuuden ja läsnäolon arvoaan.
Esittävien taiteiden ydin on kohtaamisissa: yhteinen hengitys, näyttämön ja katsomon välinen jännite, liikkeen välitön fyysisyys – nämä eivät siirry verkkoon. Siksi elävä esitys pitää pintansa, eikä suoratoisto korvaa sitä. Kaikkein vajavaisimmaksi ruutuperspektiivi jää tanssissa, joka on aina tilataidetta. Mutta digitaalisuus ei ole vain jakelukanava eikä markkinoinnin keino. Sillä luotu ennakkosisältö voi olla osa taiteellista kokonaisuutta.
Orkesterit voisivat yrittää soveltaa teosten avaamisessa niitä keinoja, joita Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia jo vuosikymmen sitten lanseerasivat virtuaalitodellisuusfilmeissään, iPad-sovelluksissaan ja interaktiivisissa installaatioissaan. Oopperassa voisi havainnollistaa visuaalisesti ja auditiivisesti Wagnerin johtoteemojen verkostoa – mihin eri draamallisiin konteksteihin ne muuntuvat. Tanssiteoksen rakennetta voi kuvata 3D-mallinnuksilla, ja siitä voisi tarjota liikepankin, joka auttaisi hahmottamaan koreografista kieltä. Ja tämä kaikki niin, että se ei ole yksinkertaistavaa selittämistä vaan omakohtaisen elämyksen sparraamista.
Suomen teatterissa näytelmistä tarjotun taustainformaation kapeus on ihmetyttänyt minua pitkään. Ohjelmalehti on useimmiten pelkkä läpyskä, josta ei saa eväitä esitykseen. Kun yritin selvittää Kansallisteatterin sivuilta, mitä kaikkea Michael Baran haluaa sanoa näytelmällään Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta, tarjolla oli 40 minuutin tasapaksu keskustelu, jossa Baran lausui: ”En mä tiedä, mistä tässä on kysymys.” Ei näin. Yleisökeskustelut ovat mainio tapa tuoda tekijöitä ja sisältöä lähelle, mutta digitaalisia alustoja voisi käyttää myös kuratoituun jälkipuintiin: mitä tunteita teos herätti? Nythän se on lähinnä sosiaalisen median kommenttien varassa.
Niin, ja sitten kaikkien tuntema realiteetti: tämä kaikki vaatii työtä ja rahaa. Investointi yleisön kohtaamiseen ja sivistämiseen kuitenkin kannattaa. Siitä vain hakurumba päälle säätiöille, joille digitaalisuus on muutenkin ollut myöntökriteerien taikasanoja.