Kuka kiinnittäisi suomalaisen laulajan ja tanssijan? Voiko teatteri olla taiteellisesti liian kunnianhimoista? Siinä pari kevään keskustelunaihetta, joihin on syytä palata, koska niiden aiheet tuntuvat ikuisilta.
Kansallisoopperan kevään ohjelmistoon kuului yhteistuotantona Mark-Anthony Turnagen Festen. Se sai kriitikoilta yksimieliset kehut, mutta suomalaiset laulajat olivat vähemmän innoissaan – heitä oli runsaassa solistijoukossa vain yksi. Tästä seurasi kipakka keskustelu sosiaalisessa mediassa suomalaisten syrjimisestä kiinnityksissä. Kansallisoopperan ensi kauden solistilistojen perusteella en näkisi asiaa aivan niin dramaattisena. Meillä ei ole kaikkiin päärooleihin mitat täyttäviä kykyjä, ja jos onkin, heille on kysyntää muuallakin. Kansallisuus ei voi olla ykköskriteeri valintoihin. Mutta osin esitetyssä kritiikissä on perää. Miksi myös moniin pikkurooleihin on pitänyt tuoda vieras ulkomailta?
Kansallinen protektionismi ei voi olla ratkaisu.
Ymmärrän silti laulajien turhautuneisuuden. Työllisyystilanne on huono. Kansallisooppera on luopunut solistiensemblestä, ja kun kilpailu on kiristynyt, Saksan oopperatalotkaan eivät vedä niin kuin ennen. Missä saisi tehdä edes ensimmäiset pienet roolinsa? Ilman niitä ei voi kasvaa ja saada uralle välttämätöntä näyttämökokemusta. Nykyisin ei riitä, että osaa laulaa – täytyy osata esiintyä. Onko Sibelius-Akatemian laulajakoulutus tässä tehtävänsä tasalla? Vähintä, mitä yleisellä tasolla voisi tehdä, on saada leikkauksista kärsineiden vapaiden ryhmien ja maakuntaoopperoiden rahoitus kuntoon. Ne ovat tärkeitä työllistäjiä.
Sama asia hiertää baletin puolella. Kansallisbaletin oman oppilaitoksen kautta valmistuneiden on vaikea päästä itse ryhmään. Kansallinen protektionismi ei tässäkään voi olla ratkaisu. Vain laatu merkitsee. On silti taisteltava sitä mielikuvaa vastaan, ettei baletilla ole tarjota suomalaisille muuta kuin katsojan roolia. Se kääntyisi koko taiteenalaa vastaan. Nyt on satsattava entistä enemmän koulutukseen, luotava vierailumahdollisuuksien kautta polkuja edetä ja – jälleen kerran – saatava tanssin vapaalle kentälle elintilaa.
Lahdessa on kuulunut yksittäisten kunnallispoliitikkojen taholta kritiikkiä siitä, että Lauri Maijalan johtajakauden ohjelmisto Lahden kaupunginteatterissa olisi liian kunnianhimoista ja kokeilevaa, eivätkä yleisötavoitteet siksi olisi täyttyneet. Poliitikot ovat Ylen jutun perusteella toivoneet enemmän komedioita, musikaaleja ja “koko kansan teatteria” (kuka sen sitten määritteleekään). Keskustelussa on myös vihjattu, että kaupungin pitäisi ohjata ohjelmiston suuntaa voimakkaammin, koska teatteri toimii verorahoilla. Lahden kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen otti onneksi ohjat käsiinsä ja kirjoitti, että kaupunki tukee teatterin johtoa ja sen taiteellista linjaa sekä korosti kulttuurin merkitystä Lahden identiteetille ja vetovoimalle.
Oliko siis kyseessä asiaankuuluva mielipiteiden vaihto vai varoitus siitä, että Suomessakin poliittinen puuttuminen taiteellisiin päätöksiin voi olla mahdollista? Ei tämä debatti ehkä vielä jälkimmäisestä kerro. Maakuntakeskuksilla voisi silti olla enemmän uskoa siihen, että kulttuurin avulla voi todella rakentaa jotain väkevää ja omintakeista. Se on lopulta myös veronmaksajien etu. Yleisön aliarvioiminen on ansoista pahin.
NOSTO