Festivaalikesän näyttävin epäonnistuminen oli Bayreuthin Wagner-festivaalin tekoälyllä visualisoitu Ring-sarja, jossa kriitikoiden ja yleisön mukaan bittimössö vei vallan ja kadotti yhteyden teoksen teemoihin. Pari vuotta sitten koin Bayreuthissa Parsifalin AR-lasien eli lisätyn todellisuuden kautta nähtynä, ja siinäkin kuvatulva nousi itsetarkoitukseksi – vaikka siinä sentään oli interaktiivisesti reagoiva elementti mukana, toisin kuin AI-Ringissä.
Tällainen teknologia on esittävissä taiteissa niin uutta, ettei alun epäonnistumisista voi vetää lopullisia johtopäätöksiä. Parempiakin esimerkkejä sen käytöstä on: mm. kanadalainen Cirque du Soleil yhdistää akrobatian ja draaman digitaalitekniikkaan niin, että se palvelee tarinankerrontaa. Ryhmän välineet kuten AR, VR, robottilavat, droonit sekä reaaliaikainen liiketunnustus ja videomäppäys eivät tietenkään ole jokaisen teatterin ulottuvilla, mutta vähemmälläkin pärjää – kuten tässä lehdessä esiteltävä itävaltalainen DARUM-ryhmä todistaa.
Hyvä teknologia tekee itsensä näkymättömäksi. Esittävän taiteilijan valintojen ydin on kiteyttää yhteen hetkeen se, miten koemme ihmisyyden ja maailman irrationaalisuuksineen. Tällaisiin valintoihin kone ei pysty, eikä se pysty korvaamaan inhimillistä läsnäoloa. Immersiivisten tilojen luomisessa digitekniikalla on paljon mahdollisuuksia – kunhan ei tuputeta mitään vaan jätetään tilaa katsojan mielikuvitukselle. Joskus tarvitaan tyhjää tilaa, ei infoähkyä.
•••
Tekoäly voi jo säveltää ulkoisesti täydellisen tuntuisen sinfonian halutun tyylin mukaisesti. Pop-kappaleita, sovituksia ja elokuvien äänimaisemia se on tehnyt jo vuosia ja vienyt näiden alojen ammattilaisilta töitä. Jos tekoälyllä pyritään tekemään vain halvemmalla ja nopeammin jotakin, minkä ihminen on ennen tehnyt, köyhdyttämisen uhka taiteelle on ilmeinen. Se on valjastettava välineeksi – tekemään jotain, mikä ei aikaisemmin ollut mahdollista.
Ei siitä niin monta vuosikymmentä ole, kun Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ja muut säveltäjät alkoivat käsitellä tietokoneella harmonisia materiaaleja. Nyt tekoäly antaa tällaiseen vielä moninkertaiset mahdollisuudet, ja tulevaisuuden säveltäjä voi olla yhä enemmän valitsija, manipuloija ja dramaturgi. Säveltäjä voi käyttää tekoälyä eräänlaisena musiikillisena sparraajana. Paradoksaalista kuitenkin on, että monia nuoren polven diginatiivisäveltäjiä ei kiinnosta kompleksinen musiikki vaan esimerkiksi installaatiot ja poikkitaiteelliset projektit. Mistä se kertoo?
•••
Uusi teknologia ei itsessään tee esityksestä uutta. Se voi yhtä hyvin synnyttää vain vanhan estetiikan automatisoidun version. Uutta syntyy vasta taiteellisen idean kautta. Kykeneekö tekoäly luovaan työhön, sen aika näyttää. Ei silti ole vaikeaa ennustaa, että riskialtis live-esitys tulee synteettisen digitaiteen aikakaudella yhä kiinnostavammaksi. Originellit vivahteet, hetkelliset ratkaisut, pienet virheet, improvisaatiot, sadan orkesterimuusikon yhteinen, vaistomainen reagointi – tätä ei voi suunnitella algoritmilla eikä käskyttää tekoälyllä.
Siksi kannattaa suunnata elävän esityksen pariin. Rondo on lanseerannut nettisivuillaan uuden, valtakunnallisen esittävän taiteen kalenterin, jota on tarkoitus kehittää vielä taustoittavampaan suuntaan. Tervetuloa tutustumaan!