Kuka tarvitsee taidekritiikkiä?
K

Taidekritiikki puhuttaa aina: ennen kriittiset kriitikot ärsyttivät, mutta nyt surraan sitä, onko heitä kohta enää ollenkaan. Aamulehden päätös lopettaa Tampere Filharmonian konserttien arvostelut on vain yksi askel pitkään jatkuneessa kehityksessä. Kritiikki on vähentynyt ja yksipuolistunut sanomalehdissä, ja viihdeaineisto korvaa perinteistä taidejournalismia. Kehitys ei ole vain julkaisijoiden sisäinen kysymys, vaan se kertoo siitä, millaisena yhteiskunta näkee taiteen merkityksen. Taidelaitoksille, taiteilijoille ja yleisölle laadukkaan julkisuuden merkitystä ei voi ylikorostaa aikana, jolloin netin klikkausmatematiikka sanelee media-alan liiketoiminnallisia ehtoja ja sosiaalinen media ruokkii keskustelun polarisaatiota, jossa kovin huuto kuuluu.

Rondo kulkee tässä vastavirtaan, sillä se on lisännyt musiikin ja esittävien taiteiden kritiikkiensä määrää kolminkertaiseksi. Suuri osa niistä ilmestyy vain digilehdessä, koska painetun lehden ilmestymisrytmi on hidas. Digilehteen kokoamme koosteen edelleen ohjelmistossa olevien tai muuten erityisen merkittävien esitysten arvioista. Kritiikki on taiteen julkista muistia, jolla on pitkäaikaistakin arvoa. Huomioimme myös valtakunnallisen näkökulman. Aamulehden ratkaisusta käänteisesti inspiroituneena käymme Tampere Filharmonian konserteissa entistä useammin.

Miksi haluamme satsata kritiikkiin? Siksi, että uskomme sen merkitykseen tiedon ja elämysten välittäjänä sekä kulttuuripoliittisen keskustelun väylänä. Totta kai journalismin muut muodot – haastattelut, keskustelut, tausta- ja ilmiöjutut sekä reportaasit – ovat sen rinnalla, mutta ilman kritiikkiä taiteen julkisuus uhkaa kaventua tapahtumien esittelyksi, markkinoinniksi ja keskinäiseksi kehumiseksi. Kritiikin tehtävä on laajempi kuin minne mennä -suositusten tarjoaminen: sen tulee auttaa ymmärtämään, mitä taiteessa tapahtuu, millaisia esteettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä teokset nostavat esiin ja miksi jokin esitys onnistuu tai epäonnistuu.

Hyvä kritiikki paneutuu asioihin, perustelee näkemyksensä, tarjoaa informaatiota ja välittää elämystä. Se avaa lukijalle uusia tapoja kuunnella, katsoa ja ajatella. Arvottamisessa täytyy uskaltaa olla subjektiivinen, mutta kriitikko ei ole erehtymätön auktoriteetti: oma kokemus on asetettava laajempaan kulttuuriseen yhteyteen. Kriitikon on oltava taiteessa sisällä ja rakastettava sitä, mutta samalla hänen on otettava tarpeellinen etäisyys ja pysyttävä lukijan palveluksessa.

Digitaalinen media on muuttanut kulttuurin julkisuutta hyvään ja huonoon suuntaan. Verkkolehdissä marginaalisetkin alat saavat äänensä. Keskustelua riittää eri alustoilla, mutta se on eri asia kuin kritiikki. Se voi olla nopeaa, moniäänistä ja asiantuntevaakin. Silti vastaan tulevat verkon tutut ongelmat: kärjekäs mielipide leviää harkittua analyysia tehokkaammin, ja algoritmit suosivat sisältöä, joka herättää reaktioita. Kritiikin täytyy olla vastavoima tälle – kuten myös maireille somevaikuttajille, joiden rooli kasvanut kulttuurinkin alalla.

Digitaalisuuden mahdollisuudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei taidekritiikki voi jättää niitä hyödyntämättä. Pitkän tekstin rinnalla kritiikki voi olla kuunneltavaa, katsottavaa ja keskustelevaa, ja siihen voi liittää tausta-aineistoa. Kaikki tämä vaatii tietenkin myös työtä ja resursseja. Uudistamisen pitää palvella sisältöä. Tekniikka voi muuttaa kritiikin muotoa, mutta ei sen ydintehtävää: auttaa yleisöä näkemään, kuulemaan ja ymmärtämään enemmän.

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Lisää kirjoittajalta