Raija Lampila: Ralf Gothónin soiva elämä, Teos 2016, 448 s.
Vaikutelma on rento ja avoin. Päähenkilöä puhutellaan kautta linjan etunimellään. Tavanomaisesta taiteilijaelämäkerrasta poiketaan jo alussa, kun Gothóni kertoo vaikeasta isäsuhteestaan.
Viulua soittanut Raoul Gothóni oli ankara ja väkivaltainenkin kasvattaja, jolta poika oppi kenraalibassoa ja absoluuttista sävelmuistia, varmaan myös taiteelleen keskeisen kontrollin ja vapauden dilemman. Viululla aloitti Ralfkin, mutta vaihtoi ensimmäisenä itsenäisyyden merkkinä viisivuotiaana pianoon.
Noilla vastavoimilla näyttää olleen merkitystä niin Gothónin ammattiopinnoissa kuin omassa opetustyössään. Autoritäärisestä koulutuksesta ja yhteiskunnasta kasvanut vapauden kaipuu selitti Gothónin mukaan monen neuvostomuusikon ylivertaisuutta, mutta hänelle itselleen vapaus tarkoittaa myös riippumattomuutta normatiivisista opeista ja ajatuskuluista.
Nopeita ratkaisuja
Gothónille ovat olleet ominaisia nopeat ratkaisut niin elämässä kuin esiintymislavalla. Pianistina hän tuntuu pitävän intuitionsa vetreänä toisaalta lähestymällä musiikkia intellektuaalisesti, hankkimalla itsenäisesti tietoa ja pohdiskelemalla asioita, toisaalta pitämällä kaavamaisia malleja ja valmiita ratkaisuja loitolla. Hän osaa varjella luovuuttaan erilaisilta siihen kohdistuvilta paineilta. Gothóni on halunnut oppia ja opettaa musiikkia, ei pelkkää soittamista.
Kontrolli on tarkoittanut ennen muuta harjoittelua. Gothóni on todennut moneen kertaan suomalaisten musiikinopiskelijoiden harjoittelevan aivan liian vähän, vain pari tuntia päivässä. 2000-luvulla rämettynyt musiikkikasvatus on saanut häneltä kritiikkiä myös kosiskelevilla koukkauksillaan populaarikulttuuriin. Eikä Gothónilta ole jäänyt huomaamatta kaikkea suomalaista akateemista koulutusta jäytävä tauti: hallintojen paisuminen.
Vuorovaikutuksen salaisuus
Gothónin taiteellinen profiili muodostui jo varhain poikkeukselliseksi, kun hän alkoi 1960-luvulla esiintyä päättäväisesti lied-pianistina. 1977 Helsingissä järjestetyt schubertiadit sekä yhteistyö mm. Martti Talvelan ja Jorma Hynnisen – joiden taiteilijaluonnetta kirjassa valaistaan terävästi, jopa piikikkäästi – kanssa on vakuuttanut ainakin suomalaiset siitä, että yksinlaulu on kahden taidetta.
Sen vuoksi tuntuu ikävältä lukea, että lied-pianismia arvostetaan edelleen niin heikosti, että Gothóni on joutunut uransa vuoksi ottamaan siihen etäisyyttä. Luulisi, että moiset asenteet olisivat päätyneet romukoppaan jo 1980-luvulla, jolloin Richterin, Brendelin ja Schiffin tapaiset pianistit levyttivät liediä. Vaikka valoa tunnelin päässä on näkyvissä, lied-kulttuuri ehti meilläkin rapautua.
Gothónin soolo-ohjelmisto ei ole ollut erityisen laaja ja oman sukupolvensa jälkeisiä säveltäjiä siinä on vähän. Mutta mihin hän on tarttunutkin, siihen on jäänyt persoonallinen jälki. Hänellä ei ole suurta luottamusta modernistisiin kokeiluihin, ja Pierre Boulezia hän ei usko kenenkään kuuntelevan 50 vuoden kuluttua. Hänen omissa sävellyksissään on ollut filosofisen mietiskelyn sävy, ja on hienoa, että ne tulevat esitellyksi kirjassa. Liiteosasto esittelee myös kaikki hänen yhteistyökumppaninsa mutta ei ohjelmistoa levytyksiä lukuun ottamatta.
Liedin tavoin Gothóni on ollut poikkeuksellisen kiinnostunut kamarimusiikista, jossa kaikkien osallisten on ponnisteltava yhteisiin päämääriin. Mitään Yhtä köyttä -yhdistyksiä Gothóni ei ole vetänyt kamarimuusikkona tai kouluttajana. Jokaisen on tuotava esitykseen oma yksilöllinen panoksensa mutta kyettävä myös vuorovaikutukseen. Tietyssä mielessä kamarimusiikista kasvaa ihanne-esimerkki inhimillisestä kommunikaatiosta, jossa erilaisuutta voidaan hyödyntää uusien, oivaltavien ja toimivien ratkaisujen löytämiseksi.
Kamarimusiikkia on ollut myös Gothónin kapellimestarin työ, ja se on ollut keskeisessä osassa myös Gothónin toiminnassa eri festivaalien taiteellisena johtajana tai suunnittelijana.
Kamarimusiikin asema näytti parikymmentä vuotta sitten paremmalta. Pääkaupunkiseudun kamarimusiikkielämä on näivettynyt sen jälkeen, kun nyt Gothónin myötävaikuttama Helsingin Spring Light -festivaali jäi tauolle.
Elämän johtosävel
Kirja tuo esiin monia musiikkielämän epäkohtia, joihin pitäisi pureutua paremmin. Musiikkiagentuurien kasvanut valta valikoi solisteja ulkonäön perusteella, ja agentit saattavat määritellä jopa ohjelmistoa ja soittotapoja. Monissa kilpailuissa tuomarien oppilaat menestyvät muita paremmin, mutta tulokset lasketaan silti sattuman tiliin.
Gothónille vuonna 1994 myönnetty Gilmore-palkinto osoittautui työkontrahdiksi, joka pestasi pianistin säätiön mannekiiniksi usein kyseenalaisiin konserttiolosuhteisiin. Taistelu musiikillisesta vallasta on usein häikäilemätöntä vehkeilyä, jonka varmin häviäjä on musiikki.
Soiva elämä pursuaa myös elämän värejä, jotka kukkivat monissa ja jo runsaasti lainatuissa anekdooteissa. Varsinkin uran alkupuolella korostuu konserttien jälkeinen ryyppääminen – ”tutustuminen ruoka- ja juomakulttuuriin” – jota ei silti voine pitää lajissaan hätkähdyttävänä. Neljä avioliittoa kertovat myös päätöksenteon ripeydestä, mutta Aila Gothónin kuolema auto-onnettomuudessa 1996 aktualisoi elämän ja kuoleman kysymykset uudella tavalla.
Ralf Gothóni on älykäs taiteilija, joka antaa ajatustensa kulkea omia polkujaan. Teosofinen ajattelutapa näyttää olevan jo Nils-isoisän peruja. Mystiikan ja syvähenkisyyden vastapainona on huumoria ja särmää, jotka ovat elävöittäneet myös pianistisia tulkintoja. Näistä aineksista tuntuu syntyvän hänen elämänsä johtosävel, kyky tarttua hetkeen niin siviilissä kuin lavalla, mutta myös vaalia taiteen arvaamattomuutta ja moniselitteisyyttä.
Antti Häyrynen