Vuoden sisällä on julkaistu peräti kaksi laulutaidottomuudesta kertovaa elokuvaa, jotka tuovat kaikessa absurdiudessaan esille musiikin voiman. Juuri ensi-iltansa saanut Florence Foster Jenkins kertoo ”artistin” itsensä elämäkerrallisen tarinan. Foster Jenkins (1868–1944) oli rikas amerikkalainen perijätär, avokätinen taiteiden tukija, joka lauloi mielellään oopperaa kaikelle kansalle. Paitsi, ettei hän ei osannut laulaa. Eikä tiennyt sitä itse.
Vuonna 2015 julkaistu Marguerite on puolestaan Xavier Giannolin ohjaama kuvitteellinen ranskalaiselokuva, joka sai inspiraationsa – mistäs muusta kuin Foster Jenkinsin tarinasta. Elokuva sai neljä Césaria, muun muassa palkinnon parhaasta naispääosasta ja se kilpaili Venetsian elokuvafestivaalin pääsarjassa. Perusidea on sama kuin Florencen. Siksi Margueriten kuvausten ollessa kiivaimmillaan tekijät saivat kauhukseen huomata, että lähes samanlainen elokuva on tekeillä Hollywoodissa. Margueriten ensi-ilta sijoittui kuitenkin onneksi paljon edelle kilpailijaansa
Molemmat elokuvat painivat kuitenkin omissa liigoissaan. ”]Florencessa kaikuu enemmän komiikka, hauskojen repliikkien ja ilmeiden ajoitus on lähes aina täydellinen. Vaikka korvat kärsivät, niin koskettavuutta ei ole unohdettu. Aviomiestä esittävä Hugh Grant suojelee uskollisena ritarina vaimoaan karvaalta totuudelta, lahjoen niin kriitikot, opettajan kuin yleisönkin. Florence voi herättää sääliä ja vaikuttaa ajoittain rassukalta, mutta hänen elämänilonsa pursuaa ylitsevuotavaisena kaikkia kohtaan. Jos joku haastaa Meryl Streepin jälleen ylivertaisen roolityön, niin se on yllättäen melko tuntematon Simon Helberg. Miesparan epätoivo Florencen säestäjänä saa koomisuudessaan aivan mahtavat mittasuhteet.
Siinä missä Florence on enemmän shampanjaisena kuplivaa iloa, Marguerite pukeutuu tummempiin sävyihin, komedian samalla pilkahdellen hienovaraisesti rivien välistä. Elokuva on tyyliltään selvästi viileämpi. Yksinäinen aatelisnainen tahtoo laulaa, muttei saa tukea intohimolleen. Ystävät paljastuvat pilkkaajiksi tai hyväksikäyttäjiksi. Häpeävä aviomies jättäytyy tekosyyn varjolla konserteista pois. Marguerite jatkaa silti eteenpäin ihailua herättävällä rohkeudella, mutta kuten voi odottaa, totuuden kohtaaminen on väistämätöntä. Sekä Florencella että Margueritella.
Ranskalaiselokuvan tähti Catherine Frot on pääroolissa tyylikäs, kuten aina, ja osoittaa roolityössään loistavasti tunteellisen Margueriten herkkyyden. Meryl Streepin ilmiömäiselle eläytymiskyvylle on kuitenkin kenen tahansa vaikea vetää vertoja. Mitä lauluun tulee, niin kiekuminen on kummallakin daamilla komeaa, paisuvaista ja korvia riipivää. Florencen aikoihin verrattuna elokuvayleisön ei onneksi enää tarvitse pitää poskilihaksiaan kurissa.
Nainen, joka sai kuitenkin aikaan molemmat elokuvat, ansaitsee huomionsa. Florence Foster Jenkins ei kenties osannut laulaa, mutta hän lauloi silti ja täydestä sydämestään. Florence rakasti musiikkia intohimoisesti, ja toisin kuin monet ammattilaisetkin, hän nautti työstään ja tarttui pelotta uusiin haasteisiin. Kuinka moni oopperalaulaja voi sanoa laulaneensa Carnegie Hallin lavalla kolmelle tuhannelle ihmiselle? Tai monestako on tehty elokuva, tai jopa kaksi?
Elokuvat ovat kaukana musiikin pilkkaamisesta tai ivasta laulutaidottomia kohtaan, vaan ne ovat kaunis kunnianosoitus harvinaislaatuiselle naiselle. Siksi arviota on mahdotonta päättää muuhun kuin Florencen laulamaan Adelen naurukuplettiin Straussin Lepakosta. Jos hänen laulunsa tuo näin paljon iloa ihmisille, niin se on lauluista kauneinta.
Elina Salin
