Erik Tawaststjerna (1916–1993) tunnetaan uraauurtavana kriitikkona, esitelmöitsijänä ja Sibelius-biografian tekijänä, mutta tuskin ansiot millään kapealla saralla olisivat tehneet hänestä sellaista legendaa, jota yhä kelpaa muistella. Hän oli vanhan ajan aristokratiaa henkivä kulttuuripersoona, jonka säteily ulottui yli lokerojen.
Nykyään voi vain kaivata tällaisia laaja-alaisesti sivistyneitä ajattelijoita, joille koko elämä tuntui olevan taidetta. Biografian kohteeseensa Sibeliukseen hän samastui niin, että heidän elämänsäkin alkoivat muistuttaa toisiaan rahahuolia ja turhamaista egoa myöten. Jopa kirjasarjan viimeinen osa oli vähältä saada Sibeliuksen kahdeksannen sinfonian kohtalon.
Sääli, ettei Tawaststjerna itse ehtinyt tehdä muistelmateosta, sillä juuri hänen oma äänensä tekee kokemuksista ainutlaatuisia. Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen professorina toimineen Matti Vainion tekemä 465-sivuinen elämäkerta tulee kuitenkin tarpeeseen ja piirtää elävän ja inhimillisen henkilökuvan tarpeellisine ajankuvauksineen.
Vainio oli Tawaststjernan oppilas ja myöhemmin assistentti ja toimitti Yleisradiossa tämän Sibelius-esitelmäsarjan. Kirjasta välittyy selvästi, miten lähelle hän on kohdettaan päässyt. Teksti pursuilee hauskoja anekdootteja ja eksentristen luonteenpiirteiden kuvauksia.
Tawaststjerna oli sosiaalinen ihminen, joka jututti taksikuskeja ja jonka ystäviin kuuluivat niin kansainväliset tähtimuusikot kuin presidentti Kekkonen. Kirjan sivulle marssitetaan maan kulttuuriklubi, paikoin kuin seurapiiripalstalle ikään. Piirien pienuus tulee selväksi.
Vainion henkilökohtainen ote toimii – varsinkin kun hän ei kaunistele eikä tee kohteesta kulttihahmoa vaan tuo esiin myös hänen persoonansa nurjat puolet ja ristiriitaisuudet – kuten tavan valjastaa ihmiset palvelukseensa aina kritiikkien ja kirjan saneluja myöten.
Sibelius-kirjasarja saa myös tarpeelliset kriittiset kommentit, erityisesti sen viimeinen osa, jonka tuskallinen, yli kymmenen vuotta kestänyt syntyprosessi päättyi siihen, että avustajat rustasivat sen kansaan kirjailijan kärsiessä jo terveysongelmista.
Vaikka Tawaststjernan elkeet olivat ylimyksellisiä, hän tuli keskiluokkaisista oloista.. Perhe joutui kokemaan niukkuutta, ja Erik teki töitä ulkoministeriössä. Piano-opinnot alkoivat liian myöhään, eikä opetus alussa ollut riittävän tasokasta. Unelmat pianotaiteilijan urasta karisivat viimeistään epäonnistuneeseen kolmen pianokonserton (!) konserttiin.
Nykypäivän koulutusputki-tehoajattelun valossa on hauska todeta, ettei monialainen nero ollut tehnyt yliopistossa edes maisterin tutkintoa ennen kuin tarvitsi papereita professorin viranhakuun. Taiteilijan vapaudella hän tuntui suhtautuvan myös Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorin työhönsä (1961–77) reissaillen huolettomasti ja osallistuen kokouksiin niin kuin hänelle sopi, mutta oppiaineen profiilia hän toki kohotti.
Helsingin Sanomien musiikkiarvostelijana hän lanseerasi esseistis-runollisen kritiikkityylin, jonka innostava, kaunosieluinen ja laajoja kulttuuriyhteyksiä luova ote oli ainutlaatuinen. Eikä perspektiivi jäänyt Suomeen, vaan hän pääsi kuuntelemaan ja tapaamaan aikansa suurimpia tähtiä. Asian toinen puoli oli se, että myötäsukainen tyyli jätti kriittiset kommentit vähiin. Eihän hän ystäviään voinut haukkua – jääviysongelmat eivät painaneet.
Kritiikkien kanssa Vainio joutuu ongelmalliseen tilanteeseen, sillä eihän niiden persoonallinen tyyli toisen selostamana välity. Moni jutuista on jo julkaistu Esseitä ja arvosteluja –kirjassa. Olisiko voinut kaivaa esiin sellaisia, jotka eivät kansissa vielä ole ja analysoida tekstiä laajemmin? Sibelius-biografian vaiheet materiaalilöydöistä suomentajaongelmiin Vainio summaa hyvin, mutta oliko tarpeen kerrata vielä koko säveltäjän elämä? Eiköhän suurin osa lukijoista ole tämän Sibelius-raamattunsa jo lukenut.
Tautologiaa on kirjaan jäänyt harmittavan paljon: samoihin asioihin palaillaan joskus samoin sanamuodoinkin. Omien muistojensa lisäksi Vainio on käyttänyt lähteinään mm. yksityisarkistoa, haastatteluja ja kirjeenvaihtoa. Jotkut tiedot olisivat kaivanneet lähdeviitteitä. Ei oikein riitä, että haastateltavat on lopussa lueteltu.
Harri Kuusisaari
