Tämä P.H. Nordgrenin (1944–2008) kolmen myöhäisteoksen levy lukeutuu vuoden merkittävimpiin suomalaisiin uutuuksiin. Postuuminakin se on luontevaa jatkoa säveltäjän ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin pitkälle yhteistyölle, mutta anti on osin yllättävää. Itse en ehtinyt aikanaan kuulla Oulunsalon musiikkijuhlilla vuosina 2001 ja 2004 kantaesitettyjä, Izumi Tatenolle sävellettyjä pianokonserttoja, ja nyt raivoisa elinvoima pirunsarvineen lyö ällikällä – ottaen huomioon säveltäjän 2000-luvulla seestyneen tyylin.
Vasemman käden konserton Tateno tilasi menetettyään aivoverenvuodon seurauksena oikean kätensä hienomotoriikan. Teos palaa Nordgrenin 1970-lukuun, jolloin hän sävelsi Tatenolle yhden tunnetuimmista teoksistaan, Kymmenen Kzaidan-balladia japanilaisiin kauhutarinoihin. Konsertto perustuu saman kokoelman tarinaan Kalman ratsastus.
Siinä mies haluaa välttyä kuolleen, avioerossa katkeroituneen vaimonsa kostolta ja suorittaa tietäjän ehdottaman rituaalin: hän asettuu koko yön ajaksi vaimonsa ruumiin selkään ja pitelee tätä hiuksista kuten hevosen valjaista. Ruumis herää eloon ja ryntää juoksuun, mutta mies kieppuu selässä koko hurjan matkan ajan, selviää aamunkoittoon asti ja välttyy kostolta.
Makaaberissa kauhussaan ja villissä kuvaelmallisuudessaan Nordgrenin konsertto on omaa luokkaansa suomalaisten pianokonserttojen joukossa. Säveltäjä palaa nuoruusvuosiensa Japanin-muistoihin ja Kzaidan-balladien animistiseen aaveiden ja demonien maailmaan.
Hän jakaa jousiorkesterin diviiseihin, mikä on vanha keino, mutta keskipohjalaisten taidoilla se luo mahtavan, värikkäästi laajenevan ja kihisevän orkestraalisen sointipaletin. Kakkosviulu on viritetty puoli sävelaskelta alemmaksi kuin muu orkesteri, mikä luo aavemaisen, kuin toisesta maailmasta kaikuvan sävelmaiseman.
Jännitys tiivistyy jo heti alussa, kun lyömäsoittimista kuuluu etäistä glissando-ulinaa – se kuulostaa sahalta, pirun soittimelta. Hetkeksi palataan todellisuuteen, mutta painajaisvaihe alkaa kulminoitua pianon kadenssin jälkeen: kuullaan patarumpujen pelottavaa pauketta, jousten kirskuvaa sahausta, klustereita ja pianon paniikkimaisesti ryntäileviä kulkuja. Ollaan keskellä kalman ratsastusta, kunnes valo kajastaa, ja loppu soi kirkastuneen lohdullisesti. Tarina ei sido kuulijaa yksi yhteen, vaan teoksen voi ottaa vain konsertoivana draamana.
Nordgren käsittelee pianoa niin rikkaasti, ettei vasenkätisyys tule edes mieleen rajoitteena. Tatenon lailla oikean käden kunnon kanssa kamppaillut Henri Sigfridson soittaa täyteläisellä otteella ja maanisesti kertojan päärooliin tempautuen, ja Juha Kankaan johtama Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri soi täynnä villiä alkuvoimaa ja kolkkoa, aavemaista värinää.
Toinen pianokonsertto on luonteeltaan abstraktimpi, mutta voimallinen ja dramaattinen teos sekin. Piano ja lyömäsoittimet luovat siinä usein jylhää sointia, joka ulottuu basson malmikaivoksesta diskantin kilkatukseen. Kun aiheet ovat vielä itseään toistavia ja muuntelevia, mieleen tulee perinteinen japanilainen rituaalimusiikki, gagaku. Mutta rituaalista ei ole kyse vaan draamasta. Musiikki hyökyy päällekäyvinä vyöryinä, joihin jousisto tuo osansa tiheillä, heterofonisesti kuhisevilla kentillä. Suvantoja luovat tonaalinen aihe ja hiljaiset kaiut, mutta loppuvaiheen rutistus on rajuimpia Nordgrenin tuotannossa. Sigfridson takoo ihmeitä kuin seppä Ilmarinen, ja Kankaan orkesteri soi loistonsa huipulla.
Laulusarja Edith Södergranin runoihin tuo kaivatun kontrastin kahdelle mustanpuhuvalle konsertolle. Runojen elämänviisaudet saavat pääosin lyyrisen sointiasun, kunnes kolmannessa laulussa ristiriidat nousevat esiin, aaveet käyvät aaveita vastaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin lohdullinen tunne – säveltäjä on selättänyt demoninsa. Valitettavasti Monica Groopin vibrato kuulostaa arkiselta, eikä hänen tulkintansa ole niin subliimi kuin mihin hienot runot ja niitä myötäelävä musiikki antaisivat aihetta.
Harri Kuusisaari
