Jazzpolkuja, osa 12: Keskustelua peilin kanssa

© IIRIS HEIKKA / PIIRROKSET SANNA HELLIKKI TURUNEN

Muun muassa Mopo- ja Superposition-yhtyeistä tuttu Linda Fredriksson kävi läpi uudenlaisen luomisprosessin laulaja-lauluntekijävaikuttein sävyttynyttä soololevyään varten.

 

Pori Jazzin Ted Curson -palkinnon saaneen ja kahdessa Emma-palkitussa yhtyeessä soittavan saksofonisti Linda Fredrikssonin, 36, ensimmäinen soololevy Juniper oli syntymäisillään omassa rauhassa, konserttien ollessa koronatauolla – ja Fredriksson huomasi olevansa uudenlaisen tilanteen edessä mietteliäänä.

”Olin monesti aiemmin tehnyt levyjä niin, että sävellystyön jälkeen olen sovittanut ja harjoitellut biisejä bändin kanssa, mennyt studioon, editoinut hieman jälkikäteen ja sitten levy on ollut melkein valmis. Ja nyt olinkin uuden äärellä, vailla selkeää kaavaa siitä, miten tällä metodilla syntyy levy”, Fredriksson kuvailee tuntemuksiaan.

”Tällä kertaa tein yksin hyvin pitkälle viedyt demot, joiden äärellä opettelin mm. äänittämiseen ja tuottamiseen liittyviä taitoja, jotta saisin kappaleisiin olennaiset tunnelmat. Niihin kuului mm. kenttä-äänityksiä, kuten työhuoneen lämpöpatteria, sadetta ikkunan takana ja ystäviä hölisemässä keittiössä.”

Fredriksson astui studioon yhdessä kosketinsoittaja Tuomo Prättälän sekä Superposition-yhtyeen bänditoveriensa rumpali Olavi Louhivuoren ja basisti Mikael Saastamoisen kanssa olettamuksella, että lopulliset versiot syntyisivät siellä. Käänteentekevän oivalluksen synnytti kuitenkin keskustelu pop-maailmassa kannuksensa luoneen tuottaja Minna Koiviston kanssa.  

”Minna sanoi, että minun demoissani piili tämän levyn ’juttu’, henkilökohtainen oma tila. Hän kannusti, että se tunnelma pitää säilyttää. Minulle tuli intuitio, että hän ymmärtää jotain siitä, mitä teen, ja uskaltaa katsoa sitä tietyn käytännön ja perinteisen kaavan ulkopuolelta, sen, johon itse olisin taipunut. Sen jälkeen alkoi pitkä jälkituotantoprosessi, jossa demojen maailma yhdistyi yhtyeäänityksiin. Tästä tuli tosi erilainen prosessi, ja olen siitä onnellinen”, Fredriksson kertoo.

 

Soittajan laululevy

Vaikka soololevy on usein jo lähtökohtaisesti henkilökohtainen, nostaa Fredriksson vaikutteissaan jazzmuusikoiden rinnalle Feistin ja Susanne Sundførin kaltaisia laulaja-lauluntekijöitä, ja ennen kaikkea Sufjan Stevensin intiimin Carrie & Lowell -albumin.

”Olen aina kuunnellut paljon laulaja-lauluntekijöitä ja miettinyt, miten voisin tehdä albumin, jossa samanlainen estetiikka voisi kohdata vapaan improvisaation ja oman tekemiseni ytimen. Ennen kaikkea halusin tehdä vahvatunnelmaista musiikkia, joka merkitsisi minulle itselleni jotain”, Fredriksson avaa.

”Prosessiin on liittynyt tietoinen halu käydä musiikillista keskustelua nimenomaan itsensä kanssa. Olen aina ollut herkkä sille, mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. Tämän levyn äärellä huomasin esimerkiksi pelkääväni soittaa vähäeleisesti. Joku mörkö pään sisällä huuteli, että pitäisi soittaa paljon ja nopeasti. Varmaan se liittyy tarpeeseen tulla hyväksytyksi ja todistaa, että osaa. Mutta koetin muistuttaa itseäni, että itseisarvoja ovat musiikin tarina, tunnelma ja kokonaisuus.”

 

Ketä varten saksofoni soi?

Fredriksson aloitti saksofonin soiton 9-vuotiaana Pop & Jazz Konservatoriolla, kävi musiikkiluokkia ja Sibelius-lukiota ja siirtyi konservatorion ammattiopintojen kautta opiskelemaan musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiaan.

”Aika tyypillinen helsinkiläisen muusikon polku siis! Yläasteella aloin soittaa bändeissä kavereiden kanssa, ja teimme omia biisejä. Halusin vain soittaa ihan mitä tahansa keikkoja”, Fredriksson muistelee.

”Musiikkikasvatuksen osastolla oli tosi ihana opiskella. Kaikki tekivät omaa juttuaan, ja herkkänä tyyppinä minullakin oli tilaa olla juuri sellainen kuin olen. Tykkään opettaa ja arvostan musiikkipedagogiaa todella paljon. Soittotunnit, teoria-aineet ja yhtyesoitot pystyin lisäksi ottamaan jazzosaston puolelta.”

Vaihto-opinnot Amsterdamissa toivat käänteen omaan muusikkouteen.

”Minulla oli paljon aikaa harjoitella, ja ketään ei kiinnostanut, kuka olen; opettajillekin tuntui olevan aika sama, mitä teen. Tajusin silloin, etten voi soittaa heitä tai ketään muuta miellyttääkseni, vaan minun täytyy harjoitella asioita itseäni varten. Pian takaisin Suomeen palattuani perustin Eeti Niemisen ja Eero Tikkasen kanssa Mopon, ja asioita alkoi tapahtua uudella vaihteella.”

Suositun punkjazz-trio Mopon ja aiemmin mainitun Superpositionin ohella Fredriksson soittaa tällä hetkellä myös Kiri Ra -triossa yhdessä elektronista musiikkia tekevän Lau Naun ja ruotsalaisen säveltäjä-pianistin Matti Byen kanssa.

”Mopon musiikissa on hurjastelua ja hauskanpitoa mukana, kun taas Kiri Ra on lempeää ja tilavaa. Superposition on vapaata eri tavalla – siinä on erityistä, että Adele Sauros on toisena saksofonistina mukana. Kaikki nämä yhtyeet sallivat monenlaisiin suuntiin menemisen ja monilla eri tavoilla soittamisen.”

 

Ymmärryksellä tilaa moninaisuudelle

Fredriksson on viime vuosina käynyt julkista keskustelua sukupuolen moninaisuudesta ja pohtinut, kenelle musiikintekotilanteet ovat turvallisia.

”Luulen, että sosiaalinen ympäristö määrittää paljolti, kuka pystyy monissa musapiireissä toimimaan tai edes jaksaa olla siellä. Vitsinheiton kulttuuri on usein yhä ahdistavaa, se ilmapiiri saa pahimmillaan olemaan varuillaan.”

Muusikot kantavat kuitenkin usein liberaalia imagoa. ”Luulen, että kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset olisi tasa-arvon puolella, vaan ihan siitä, etteivät he tajua, miten vähän tietävät mm. sukupuolen moninaisuudesta. Jotta kaikille henkilöille olisi enemmän tilaa olla arvostettuja omana itsenään, tarvitaan rakenteisiin kohdistuvaa koulutusta – oppilaitoksiin, festivaaleille, klubeille ja muualle. Kun musiikintekotilanteissa on tilaa ja turvallista olla esim. muuna kuin heterona tai cis-sukupuolisena, voi useampi toimia myös esikuvana uudelle sukupolvelle. Ja millaista musiikkia niiltä henkilöiltä onkaan vielä tulossa!”

Santeri Kaipiainen

Edellinen artikkeliVapautumisen väyliä etsimässä
Seuraava artikkeliSisältö 9 2021