Hilary Hahnin levyttämän teosvalikoiman punaisena lankana on Pariisi, jossa kappaleet ovat eri aikoina saaneet ensiesityksensä. Ensilevytyksestä on kyse Einojuhani Rautavaaran kahdessa serenadissa, Pour mon amour ja Pour la vie (”Rakkaudelleni” ja ”Elämälle”), jotka on sävelletty Hahnille. Postuumisti ja Kalevi Ahon täydentämänä kantaesitetyt serenadit soivat nyt kuin postikortteina tuonpuoleisesta, vienoina kannustuksina rakkauteen ja elämään. Yhtymäkohdat Sibeliuksen serenadeihin eivät ehkä ole sattumaa, sillä Rautavaara viihtyi hyvin hänen vilvoittavassa varjossaan. Myös Mikko Franckilla on ollut sormensa pelissä sävellysten toteutumisessa, ja hän takaa Ranskan radiofilharmonian kanssa, että kaikki levyn teokset saavat aistikkaan ja harkiten muotoillun orkesteriasun.
Hahnilla ei ole Serenadeissa suuria näytön paikkoja, ja niiden elegiseksi kumppaniksi on levyn alkuun valittu Chaussonin Poème. Kyyneleistä sentimentaalisuutta ei Hahnin tulkinnasta löydy, ja pyrkimys koruttomaan suorapuheisuuteen korostaa enemmän teoksen draamaa kuin riipivää runollisuutta. Sama koskee jossain määrin Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton ääriosien melodiikkaa. Vuonna 1923 valmistunut teos kuuluu Prokofjevin modernistiseen kauteen, ja Hahn tuo avantgardistisen herätteen pelottomasti esiin kähisevässä Scherzossa. Avauksessa ja finaalissakin hänen valppaasti analyyttinen tulkintansa kaivaa esiin uusia puolia musiikista, jossa Franckin johtamalle ranskalaisorkesterille jää herkemmistä äänenpainoista huolehtiminen.
Antti Häyrynen
