Kalevi Ahon ensimmäinen viulukonsertto (1981) ja ensimmäinen sellokonsertto (1984) olivat nelisenkymmentä vuotta sitten pelinavauksia teoslajissa, jonka edustajia on sittemmin kertynyt kolmekymmentä. Ahon suunnitelmana on ollut säveltää konsertto kaikille orkesterisoittimille, mutta Bis:n uusi levy todistaa, että on palkitsevaa palata keskeisiin soolosoittimiin vuosikymmenien kokemusten jälkeen. Aholle haaste on moninkertainen, sillä hän ei halua itsensä ohella toistaa muitakaan konserttokirjallisuuden patenttiratkaisuja. Toinen viulukonsertto (2015) on ulkoisesti perinteisempi tapaus, kolmiosainen suuren formaatin teos. Toinen sellokonsertto (2013) kertoo tumman viisiosaisen tarinan pienemmän orkesterin kanssa.
Viulukonsertto nro 2 aukeaa itämaisittain kuvioivaan sävelmaailmaan, jonne Ahon musiikki on 2000-luvulla kasvanut. Eksotiikkaa enemmän se tuntuu ilmaisevan länsimaisen kulttuurin muutosta ja moniarvoistumista. Aho on itsekin alun perin viulisti ja tuntuu räätälöineen Elina Vähälän kaikkia vahvuuksia demonstroivan mestariteoksen. Orkesterilla on omat puheenvuoronsa, mutta polttopisteessä on Vähälän silkkisesti viimeistelemä soolo. Hänen millintarkka taituruutensa ja kontrolloitu intensiteettinsä saavat koko teoksen kiehumaan ja säteilemään.
Toisessa sellokonsertossa Jonathan Roozeman ankkuroi aloittavassa kehtolaulussa musiikkiin hienon, eri rekistereissä filosofisesti soivan sävyn. Se saa täyttymyksensä laajassa Adagiossa, mutta siitä kasvavat myös kadenssien ja finaalin taiturinäytökset. Yhtä saumatonta ja ilmiömäistä on myös Olari Eltsin johtaman Kymi Sinfoniettan soitto, jonka Bis:n monikanavaäänitys tarjoilee alttiina, mehevänä ja sooloissaan yksilöllisenä.
Antti Häyrynen
