Lotta Wennäkosken musiikissa tuntuu jotenkin yhdistyvän kaikki, mikä suomalaisessa uudessa musiikissa on onnistunut. Siihen kuuluu monipuolinen tekniikka, jolla voi toteuttaa mielikuvituksellisia ideoita ja irrottaa perinteisistä välineistä uusia ja taiteellisesti motivoituja saundeja. Häntä tuntuu ruokkivan uteliaisuus, joka saa teokset aukeamaan moniselitteisistä otsikoistaan sekä hyvin konkreettisiin että abstrakteihin ja avariin mielikuviin. Stravinskya muistuttavalla tavalla Wennäkoski näyttää löytävän ”lottamaisuudet” mistä tahansa aiheesta tai ilmiöstä. Musiikissa voi olla myös huumoria, vaikka Promseissa 2017 kantaesitetyn hilpeän Flouncen (2017) varovainen ohje on non troppo serioso.
Reippaasta virtuoosinumerosta tuli Wennäkosken kansainvälinen läpimurto, kun taas Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria juhlistava Sedecim (2016) luotaa kotoista kulttuurihistoriaa vuodelta 1916. Ensiosassa viivähdetään Södergranin runon kautta naistaiteessa ja suomalaisen modernismin ensiaskelissa. Toisen osan huokaavassa surumarssissa peilataan sodan hiljentämiä kuoleman kenttiä. Finaali kujeilee ystävällismielisesti Melartinin Sinfonia breviksen Andanten sävelmällä raikastaen samalla kansallista kuvastoa.
Harppukonsertossa Sigla (2022) on nähty vaivaa soittimeen liittyvien kliseiden välttämiseksi – ”viuhuntaa, murinaa ja räminääkin keijukaishelinöiden ja glissandojen lisäksi”, kuten säveltäjä toteaa. Sivan Magen kaivaa harpustaan kaiken esiin Radion sinfoniaorkesterin soittajien tanssiessa, hiippaillessa, huhuillessa ja häiriköidessä hänen ympärillään. Lopputulos on levyllä vielä vangitsevampi kuin kantaesityksessä. RSO:ta parempaa instrumenttia Wennäkosken musiikille ei voi kuvitella, ja Nicholas Collon tavoittaa tarkasti tiikerinlaikkuina läikkyvät tunnelmat.
Antti Häyrynen
