Rued Langgaard (1893–1952) sävelsi ensimmäisen sinfoniansa 17-vuotiaana ja sai sille kantaesittäjäksi Berliinin filharmonikot vuonna 1913. Lisänimi ”Klippepastoraler”, ”Vuoripastoraaleja”, yhdistelee wagnerilaisessa saundissa mahtavia maisemia ja metafysiikkaa. Maantieteellisenä taustana ovat eteläruotsalaiset Kullenin jyrkänteet Juutinrauman reunalla, jossa vaelletaan Straussin Alppisinfonian (1915) tavoin vertauskuvallisesti kohti huippua. Matka kulkee ”Tyrskyistä ja auringonpaisteesta”, ”Vuorikukkien” (Fjeldblomster) ja ”Sadun” (”Sagn”) kautta ”Ylös vuorelle” (”Opad Fjeld”), jonka huipulta löytyy ”Elinvoima” (”Livsmod”).
Langaardin näyistä kasvoi elämän ja 14 sinfonian myötä yhä villimpiä, mitä aikalaiset kavahtivat, mutta nykykuulija riemuitsee. Esikoissinfoniassakaan ei ole kyse niinkään luonnonkuvauksesta kuin henkisestä kasvusta, joka Sakari Oramon johtamassa levytyksessä tulee vakuuttavasti esiin. Berliinin filharmonikot eivät ehkä ole viimeisen 110 vuoden aikana esittäneet paljon Langgaardia mutta suhtautuvat siihen nyt viimeistellyllä soitollaan kuin perintökalleuteen. Teos on levytetty aiemminkin, mutta tässä on käytössä uusi kriittinen nuottiversio. Oramo ja berliiniläiset silaavat sointivyöryt kultaisella patinalla, joka finaalin fanfaaritykityksessä yltyy voittoisaan hehkuun.
Antti Häyrynen
