Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila puhuu mielellään historiallisesta taustasta, joka peittyy taiteiden ja huumeiden välisen liiton pintamaineeseen. Tai maineettomuuteen. Hän on käsitellyt laajemmin huumeiden historiaa jo muun muassa tietokirjassaan Trippi ihmemaahan (2013). Perjantaina Hämeen-Anttila alustaa Radion sinfoniaorkesterin konserttia ja sen aikana kuultavaa Hector Berlioz’n Fantastista sinfoniaa (1830).
Tunnettu tiedemies kertoo olevansa musiikinkuluttajana ”avautuvan” musiikin ystävä. Tähän lajiin kuuluvaksi hän luettelee esimerkiksi renessanssimusiikin ja vanhemman romaanisen kansanmusiikin.
”En ole kovin itsevarma siitä, että korva kuulee kaikki sävelet oikein ja pystyisin hahmottamaan rakenteita musiikissa. Pidän sekä liedeistä, vaikkapa Shakespearen soneteista laulettuina että oopperasta eli silloin kun sanat tukevat, se helpottaa minulle taidenautintoa.”
Mihin aikaan ja paikkaan historiassa voidaan sijoittaa ensimmäiset kohtaamiset länsimaisen taidemusiikin ja huumeiden välillä?
1800-luvulla meillä on paljonkin kohtaamisia. Tiedetään, että teatteri ja huumeet kohtasivat 1500-luvulla. Eräs näyttelijä oli tunnettu oopiuminkäytöstään tuon ajan Englannissa. Taidemusiikista en uskalla sanoa muuta kuin että 1800-luvun puolivälin jälkeen ja jopa ennenkin puolta väliä se oli aika yleistä. Hyvin monet ja kaikkien alojen taiteilijat käyttivät huumeita. Yksi keskeinen tekijä oli romantiikan ajan kiinnostuminen sisäisestä maailmasta. Antiikkia ihannoivana klassismin kautena taas oli katsottu enemmän, että kiinnostavaa on ulkoinen muoto ja ihmisruumiin kuvaus, esimerkiksi kuvenveistossa. Tuli kuuluisa neron sisäinen maailma ja nero tonkimassa itse sisäistä maailmaansa vähän syvemmältäkin.
Onko Berlioz tänä ajanjaksona ja tässä suhteessa jonkinlainen edelläkävijä?
Hän on ainakin varhainen sellainen – taidemusiikin puolella. En ole itse sen kummemmin miettinyt kysymystä, miten nimenomaan taidemusiikki ja huumeet liittyvät yhteen, vaan olen kiinnostunut asettelusta taiteet ja huumeet. Berlioz ei sikäli ole taiteiden joukossa ollut edelläkävijä, mutta hänelle tuli huumeet kuvioon mukaan hänen ollessaan kiinnostunut Thomas De Quinceystä. Kyseessä on tunnettu englantilainen oopiuminkäyttäjä, jonka muistelmat olivat tärkeitä myös muun muassa Charles Baudelairelle. Monet olivat siitä [oopiumista] innostuneita, mutta Berlioz oli ensimmäinen, joka sävelsi huumeaiheisesti – näin on tulkittu.
Mediavälitteisesti Sibelius-juhlavuosi on nostanut jokseenkin puheenaiheeksi säveltämisen ja päihtymistilat. Tämä ja yhtä lailla päihteet tai huumeet musiikin aiheena on kuitenkin tabu, eikö?
Oikeastaan se ei ollut tabu. 1800-luvulla taiteilijat yleensä avoimesti kertoivat kokeiluistaan, lähinnä oopiumin ja hasiksen kanssa. Tämä tapahtui tuttaville osoitetuissa kirjeissä mutta myös ihan kertomuksina julkaistuissa kirjoissa. Sillä tavalla se oli paheksuttua, että kirkonmiehet eivät kertoneet huumenäyistään. Taiteilijat olivat pikkuisen paheksuttuja jo valmiiksi ja saattoivat kertoa kokemuksistaan vapaasti. Paheksunta on tullut, kun asennoituminen huumeisiin on muuttunut 1900-luvulla. Jälkijättöisesti näitä ei kauheasti ole mainostettu – paitsi sensaatioita haluttaessa on aina nostettu kissa pöydälle.
Taannoin saimme kuulla Colorado Symphony Orchestran kannabiskonserteista, joissa laillistettu marijuana on oleellinen osa konserttituotetta. Millaisia markkinointimahdollisuuksia tässä voisi olla, jos ikään kuin kohun varjolla yhteen kuihtuvaan alaan saataisiin yleisön kokemuksellisuuden kautta lisäpontta?
Kevyeen sävyyn tätä voi sanoa jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi kokeiluksi. Alkoholi ja huumeet varmasti vaikuttavat musiikin reseptioon. Kaiken taiteen reseptioon. Ihmisen kokemuksessa on eroja selvin päin tai vaikutuksen alaisuudessa olemisessa. Vakavalla tavalla sanoisin, että taide on sen verran iso ja tärkeä asia, että markkinointitemput auttavat ehkä sinfoniaorkesteria pysymään pystyssä, mutta jäisi vähän paha maku: se olisi sama kuin jos lavalla kirmaisi bikiniasuisia tyttöjä – saadaan vähän enemmän ihmisiä kuuntelemaan sinfonioita ja samalla katseltavaa. Joku vähän mättää. Taiteen pitäisi itse riittää puhuttelemaan. Juuri tähän päätyivät monet, jotka 1800-luvulla kokeilivat huumeita ja sitten luopuivat niistä. He ajattelivat, että taide kuitenkin elää itsenäisesti ja ilman markkinahumua sen ympärillä. Markkinahumuna tuo olisi toki hauskempaa kuin joku muu kaupallinen tapa nostaa sinfoniaorkesterin osakkeen arvoa.
Eikö konserttien jälkipuoliskoille mennä nykyiselläänkin usein kamikazeryypyn siivittäminä? Mikä se ero tässä sitten enää olisi?
Eron tekee vain kulttuuri. Lasillisen kuohuviiniä tai shampanjaa väliajalla katsotaan meillä kuuluvat tapoihin. Pieni pilvenpolttelu vastaisi objektiivisesti täsmälleen sitä. Kun puhutaan pienistä määristä, vaikutukset ovat hyvin samantyyppisiä. Yhteiskunta on jaotellut näitä asioita hyvin tarkasti: huumeet ovat apokalyptinen paha, joka uhkaa koko länsimaista sivilisaatiota ja alkoholi puolestaan sellainen ”totta kai, sehän nyt kuuluu osana maailman menoon”.
Esitelmä Huumeiden historiaa ja Fantastisen sinfonian houreet on katseltavissa suorana pe 10.4. klo 18 alkaen myös Yle Areenassa.
Tatu Tamminen
