Länsimaisen perinnemusiikin ylivoimaisesti yleisin asteikko on seitsemänsävelinen; näistä yleisimmät ovat duuri- ja molliasteikot. Duuriasteikko alkaa kahdella kokoaskeleella ja sitten tulee puolikas. Molliasteikko sen sijaan alkaa siten, että yhden kokoaskeleen jälkeen tulee se puolikas; lienee syytä huomata, että vaikka ero kuulostaa verraten vähäiseltä, se tuntuu määrittelevän koko musiikillisen tunnelman iloiseen tai surulliseen. Vaikkei asia olekaan ihan näin yksioikoinen, koko- ja puoliaskelten paikka asteikossa määrittelee hyvin paljon musiikin värejä ja luonnetta.
Näille asteikon sävelille, asteille, rakennellaan sitten kolmisointuja, joilla on voimakas tehtävänsä musiikin jännitteiden muotoutumisessa. Ensimmäiselle asteelle rakennettu kolmisointu on vakaa ja se koetaan kiireettömänä ja kotipesän oloisena tilana. Neljäs aste on kuin askel eteenpäin kotiportilta ja viides aste luo tuikean jännitteen ja vaateen edetä kohti vakaata kotipesää.
Asteikot ja asteet ovat musiikin keskeisimpiä peruselementtejä. Vaikka asteikkoja noin teoreettisesti ottaen onkin rajallinen määrä, voi niitä rakentelemalla ja laatimalla luoda lähes rajattomasti erilaista musiikkia.
Asteikko-sanaan viittaavaa musiikkia ei todellakaan ole vaikea löytää; sen sijaan musiikkia, jossa ei ole lainkaan asteikkoa, on haettava aikamme musiikista tai länsimaisen kulttuurin ulkopuolelta. Vivaldin Kesä-konserton viimeinen osa olkoon edustava siksi, että sen musiikki sahaa asteikkoa ylös ja alas luoden sävyjä ja pieniä vivahteita alkusäveltä vaihtamalla ja asteikkoa eri tavoin kipittämällä.
