Käsitteitä tonaalinen ja atonaalinen kannattaa ymmärrettävyyden vuoksi kuljetella käsikkäin. Tonaalinen musiikki kehittyi joidenkin mielestä täydellisyyteen ja vähän ylikin 1800-luvun romantiikan aikana. Sen jännitteisiin ja muotoihin liittyvät lainalaisuudet ikään kuin viritettiin äärimmilleen, jopa tukehtumiseen asti. Tuo hurja, usein jopa tunteja kestävä jännittyminen kohti vapauttavaa ja kaiken puhdistavaa purkautumista alkoi vähitellen menettää tenhoaan ja tilalle piti keksiä jotain muuta.
Tuo jokin muu sai otsikokseen käsitteen atonaalinen. Se oli siis jotain muuta kuin tonaalinen. Alan pioneerit kuten Arnold Schönberg ei sanasta pitänyt, mutta kukapa sitä häneltä kysyy. Lyhyesti: atonaalinen on musiikkia, joka ei ole tonaalista.
Parhaiten sen tunnistaa siitä, että siinä ei useinkaan ole sävellajia, siis sellaista tasapainopistettä, josta lähdetään etenemään ja johon palataan. Atonaalinen musiikki saattaa juuri siksi olla niin vierasta, että ainakin aluksi kuulijan on vaikea ennustaa tulevia hetkiä, kuten tonaalisessa musiikissa, jonka purkaukset ovat odotettuja, odottamattomia käänteitä.
Ensimmäiset atonaalisen musiikin pohdiskelijat halusivat raikastaa musiikillista ilmaisua; kuunnella intervalleja uusin korvin, uudenlaisia sointuja, uusia värejä mutta ennen kaikkea tarjota jotain muuta kuin satoja vuosia kehiteltyä tonaalista, sitä perinteistä musiikkia.
Arnold Schönbergin Farben-teos orkesterille vuodelta 1909 on kuin pieni tutkielma hiljalleen muuttumisesta, tummien valojen ja varjojen paletissa. Sen musiikki ei niinkään jännity ja purkaudu kuin elää tuokioita siirtyäkseen seuraavaan. Birminghamin sinfoniaorkesteria johtaa Simon Rattle.
Tapani Länsiö
Jaani Länsiö
