Monet säveltäjät 1900-luvun taitteessa, Arnold Schönberg mukaan lukien, kokivat, että nuo duurit ja mollit muunnesävelineen olivat jo kaikkensa antaneet; 1800-luvun loppupuolella Richard Wagner oli laajentanut oopperansa jännitteet äärimmilleen ja vähän ylikin, Gustav Mahler sinfoniansa lähes parituntisiksi orkesterikylvyiksi ja Franz Liszt ottanut askelia vähän tästä sivuun; mitä olisi musiikki ilman tätä perinteistä perustila-horjutus-jännite ja taas kohti perustilaa -kaaviota.
Myös Beethoven ja Chopin voidaan kokea säveltäjinä, jotka olivat järjestelmän piirissä. He tunsivat duurien ja mollien järjestelmän lainalaisuudet, kunnioittivat niitä ja osaltaan vähän kehittivätkin. Kun Arnold Schönberg 1900-luvun alkupuolella koki, ettei tämä järjestelmä enää kehity vaan näivettyy paisuessaan, tilalle tulisi löytää jotain aivan muuta.
Aikansa monenlaista musiikkia koeteltuaan Schönberg päätyi pohdiskelemaan säveltämistä kaikilla 12 sävelellä. Hän tutkaili tämän avaruuden lainalaisuuksia ja koki päätyneensä musiikkiin, joka poikkesi klassis-romanttisesta, tonaalisen musiikin hänen mielestään väsähtäneestä traditiosta. Nyt musiikin sielu ei ollut enää perustilan ja tätä horjuttavan jännitteen välillä. Dodekafonisen musiikin idea on siinä että kudoksen kätköihin pujotellaan pieniä eleitä, intervallien muodostelmia, vaan itsenään viehättäviä sointuja ja kudelmia kuljetellaan sujuvasti toinen toistensa lomassa. Kun kaiken tämän voi palauttaa siihen 12-säveliseen sommitelmaan, jota kutsutaan riviksi, arveltiin musiikin tekemisen kaksi ulottuvuutta olevan ohjaksissa. Musiikki säilyttää eheytensä ja se etenee mielenkiintoisesti; näitä kahta ei tule toinen toisiinsa alistaa tai ylistää.
Pieni esimerkkimme olkoon Anton Webernin Sinfonia vuodelta 1928. Se on paljon muutakin kuin vain dodekafoniaa, mutta minusta mainio esimerkki siitä raikkaudesta ja moni-ilmeisyydestä joihin dodekafonia taittuu siinä kuin duurit ja mollitkin parhaimmillaan taittuvat. Lontoon sinfoniaorkesteria johtaa Pierre Boulez.
Tapani Länsiö
Jaani Länsiö
