H
armonikka ei 1980-luvulla ollut soitin, joka olisi muitta mutkitta hyväksytty taideilmaisun välineeksi. Magnus Lindbergillä ei tällaisia asenneongelmia ollut, sillä harmonikka oli hänen ensimmäinen soittimensa, jolle hän 8-vuotiaana sävelsi ensimmäiset teoksensa. Ensimmäisinä teosluetteloon pääsivät Metal Work (1984) ja Jeux d’anches (1990), joiden taustalla kuuluu myös suomalaisen taideharmonikan pioneerin Matti Rantasen vaikutus. Janne Valkeajoen levyllä edetään uusimmasta vanhimpaan, eli ensin kuullaan alun perin pianolle sävelletty Accordion Jubilees (2003/2018) sekä sello-piano-teoksena päivänvalon nähnyt Dos Coyotes (2002/2019). Molemmat on harmonikalle sovittanut Valkeajoki, Lindbergin innostuneella suosituksella, ja Lindberg on itsekin pyöritellyt teosten materiaalia muissakin muodoissa.
Jubilees edusti aluevaltausta kuuden miniatyyrin sarjana, jonka taustalla häämöttävät Debussyn ja Chopinin esimerkit sekä omistus Pierre Boulezille. Jälkimmäinen tosiasia on pitänyt kielen keskellä suuta sekä räiskähtelevän virtuoosisuuden ja läpikuultavan saundin tasapainossa. Valkeajoen harmonikkaversio on suvereeni sukellus tuohon asetelmaan, eikä esityksestä löydy tikullakaan moittimista. Dos Coyoten taustalla on puolestaan Coyote Bluesin orientaaliselta kuulostavaa surumieltä, mutta myös Lindbergin ja Anssi Karttusen ystävyydestä kumpuavaa läheisyyttä. Tuomas Nuñez ja Valkeajoki löytävät tuon yhteisen sävelen, ja tulkinnasta kasvaa kamarimusiikillisen dialogin mallikappale.
Varhaisemmista teoksista on olemassa Matti Rantasen vaikeasti saatavat klassikkolevytykset (Finlandia), mutta NEOS:in julkaisu kirkastaa musiikin äänityksellään. Näissä teoksissa törmätään nuoreen, ennakkoluulottomaan ja kokeilunhaluiseen Lindbergiin, joka tempoo ovia auki kaikkiin suuntiin. Metal Workissa Valkeajoki ja lyömäsoittaja Jerry Piipponen kylpevät metallisissa saundeissa, jotka energiasyydessään viittaavat Lindbergin suurteos Kraftiin. Jeux d’anches kertoo säveltäjän siirtymisestä kohti hienovaraisempaa ilmaisua. Valkeajoen tulkinnasta huokuu aistillisuutta, spektriharmonioiden huumaa, joka lopussa avautuu orkesteriteos Marean tavoin lempeään sovintoon.
Antti Häyrynen
