Norjalainen ohjaaja Stefan Herheim on tunnettu erikoislaatuisesta fantasiastaan. Hän ei etsi modernisoinneilla shokkitehoja vaan analysoi teokset perinpohjaisesti uudesta näkökulmasta, ja tulos on usein kompleksinen runsaassa symboliikassaan. Bregenzin festivaalilla viime kesänä esitetty Hoffmannin kertomukset tuo esiin Herheimin karnevalistisen puolen. Tämä säveltäjältään kesken jäänyt ooppera jos mikä huutaa luovia ratkaisuja – normitulkintana se ei toimi. Hoffmann on itseltään hukassa olevan taiteilijan perikuva, ja Herheim vetää identiteettien häilymiset ja sekoitukset äärimmilleen. Esitys pursuaa kaksoisolentoja ja drag queeneja. Aina ei tiedä, kuka on kuka.
Esitys alkaa kabareeshowna, täynnä kimallusta, campiä ja sukupuoliroolien vaihdoksia. Jokaisella Hoffmannin kolmesta naisihastuksesta on myös miespuolinen alter egonsa, ja esimerkiksi Olympia-nukke jatkaa ihastujansa kiusaamista särkymisensä jälkeenkin. Olympian ja Antonian esittäjät jakavat keskenään Giuliettan roolin. Säveltäjä Offenbachkin on lavalla kolmen palvelijan roolissa ja jakelee neuvoja musiikin esittämisestä. Surrealistinen uni herättää joukoittain identiteetin määrittelyyn liittyviä kysymyksiä – ajankohtainen asia nykyaikana, jolloin jokainen saa valita oman digipersoonansa.
Ruotsalaistenori Daniel Johannson tekee nimiroolin älykkäästi muttei kovinkaan charmantisti. Michael Volle on Lindorfin, Lutherin ja Coppeliuksen rooleissa pirullinen manipuloija. Kerstin Avemo, Rachel Frenkel ja Mandy Fredrich tekevät naisosat pätevästi. Johannes Debus johtaa eloisasti, mutta vailla ranskalaista aistillisuutta.
Harri Kuusisaari
