Hans Abrahamsenin ooppera Lumikuningatar on sisarteos hänen aikaisemmalle teokselleen Schnee, joka esitellään tämän palstan kuukauden cd:nä. Sen toinen läheinen sukulainen on säveltäjän Barbara Hanniganille tekemä Let me tell you, huikea matka Hamletin Ofelian hulluun mieleen. Kun Lumikuningatar kantaesitettiin 2019 Tanskan Kuninkaallisessa oopperassa, tanskan kieli oli Hanniganille liikaa. Hän pääsi mukaan Gerdan rooliin samana vuonna oopperan englanninkielisessä versiossa Münchenissä.
H. C. Andersenin sadusta on tehty lukuisia sovituksia, mutta Abrahamsenin ooppera vie aivan omiin sfääreihinsä. Se loihtii Pohjolan talven luonnonilmiöineen, myyttisine olentoineen ja eläimineen niin, että sen voi aistia sensuaalisesti ja sadunomaisesti. Silti pohjimmiltaan se on psykoanalyyttinen matka ihmisen mielen pimeisiin puoliin, joita Lumikuningattaren valtakunta edustaa. Kay-poika vedetään sinne hänen saatuaan silmäänsä sirun kaiken pahana näyttävästä peilistä. Kiinnostavaa on, että Lumikuningatar ei ole sopraano vaan basso, eräänlainen Sarastro-hahmo, joka asettaa rakastavaiset kokeeseen.
Ohjaaja Andreas Kriegenburg on asettanut tapahtumat mielisairaalaan. Kay on poissaolevasti tyhjyyteen tuijottavana potilaana mukana koko ajan, ja Gerda siirtelee hänen sänkyään edes taas. Ratkaisu on psykologisoinnissaan osoitteleva, ja sekavuutta lisää se, että lavalla häärivät koko ajan kolmet Kayt ja Gerdat – laulajien lisäksi eri-ikäisinä näyttelijöinä. Tulee ähky olo. Sadun symboliikalle kaipaa enemmän tilaa.
Abrahamsenin musiikki on kuitenkin fantastista, ja sen vuoksi oopperaan kannattaa tutustua. Musiikki ei vain kuvaa luonnonvoimia, vaan se on sellainen. Se soi jäähileisen kirkkaana ja lyyrisenä mutta puhkeaa myös pelottaviksi myrskyiksi. Talven hyinen maisema avautuu myös kevään valoon. Siinä soi vuodenaikojen kierto. Se muistuttaa lumihiutaletta: etäältä katsoen se vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta läheltä se on mikroskooppisen tarkkaa ja mutkikasta. Se muovaa aikaa ja hiljaisuuden tiloja, minkä kokemiseksi live-esitys olisi paljon parempi kuin tallenne. Tarkasti ja suggestiivisesti Cornelius Meisterin johtamat saksalaismuusikot sen välittävät.
Hannigan on ilmiömäinen rakastaan ja samalla itseään etsivänä Gerdana, jonka itsevarmuus kasvaa oopperan myötä, koloratuurien muuttuessa yhä kimmeltävämmiksi.
Myös muu ensemble on tasokas. Katarina Dalayman muuttuu isoäidistä myyttiseksi Suomi-naiseksi ja Peter Rose Lumikuningattaresta poroksi ja kelloksi. Korpit tuovat raakunnallaan huumoria surrealistiseen uneen.
Harri Kuusisaari
Beyond the Arctic Circle, the mysterious Snow Queen lives alone in her ice palace protected by a formidable army of snowflakes. One day, she snatches Kay, a young boy whose heart was turned as cold and numb as an iceberg by a splinter from a cursed ancient mirror. Gerda, his best friend before his heart was pierced, heads off in search of him. During her epic journey, the girl stays with an old woman and her enchanted flowers, converses with two wise crows, meets a prince and princess, and is helped by a kind reindeer. Her unwavering determination takes her to the coldest corners of the northern kingdom where the aurora borealis is the only light. A philosophical coming-of-age adventure, The Snow Queen is adapted from one of Andersen’s most captivating stories. For his debut opera, Hans Abrahamsen’s evocative score creates a soundscape that unleashes nature’s elementary forces
Splinters of ice from the evil troll-mirror have lodged themselves in Kay’s heart and eye. He ties his sled to that of the Snow Queen, and falls into her cold embrace. Gerda, advised by roses, reindeer, royalty and crones, sets out to redeem him. Hans Abrahamsen’s first opera is a dizzyingly sensual journey to the far north. The 66-year-old Danish composer has worked with librettist Henrik Engelbrecht to pare down Hans Christian Andersen’s fairytale into a dark road-movie of an opera about love and transience. Part Hansel and Gretel, part Cunning Little Vixen, Abrahamsen’s Snow Queen is a story about a boy and a girl, the seasons, a series of trials, ultimate redemption through love, and the inexorable passage of time. The work’s greatest triumph, and the thing that will draw listeners back again and again, is the music. Abrahamsen’s score is a work of obsessively fine detail, of immense complexity calibrated to sound beguilingly simple, of silvery, perfumed lyricism overlaid with hallucinatory effects. Everything sounds both familiar and strangely warped. There are delicate references to familiar works — Strauss, Mahler, Bach, Wagner — more like snatches of memory than quotes; but just when things seem about to become recognisable, Abrahamsen will bend away from pure tonality to warp a note or twist an interval, to stab or spike through an arpeggio, to hurt us just enough to make us come back wanting more. It is a strange and wonderful thing.
