Thelonious Monk: Palo Alto. Impulse/Sony B0032181-01
Jazzpianon oman tiensä kulkija Thelonious Monk (1917–1982) ei legendaarisesta maineestaan huolimatta ollut enää suosionsa huipulla 1960-luvun loppupuolella, kun jazz jatkoi uusiutumistaan Miles Davisin, John Coltranen ja kumppaneiden polulla. Monkin, saksofonisti Charlie Rousen, basisti Larry Galesin ja rumpali Ben Rileyn kvartetin hoitaessa kiinnitystään sanfranciscolaisella klubilla otti lukiolaispoika Danny Scher yhteyttä 50 kilometrin päästä Palo Altosta, ja kysyi, haluaisiko Monk tulla pistokeikalle. Vuoden 1968 myllerrysten keskellä sai lukion salissa järjestetty konsertti aikaan jonkinlaisen rauhan hetken, kun kaupungin valkoisten ja mustien korttelien jakolinjat saivat väistyä jazz-diggauksen tieltä.
47-minuuttinen konsertti tuli talonmiehen taltioimaksi ja jäi lojumaan yli 50 vuodeksi Scherin varastoon. Äänenlaatu ei siis ole priimaa, mutta svengi on: bändi tuntee toisensa ja maneerinsa naulatessaan suoraan kollektiiviseen improvisaation ytimeen. Ruby, my Dearissa Rouse pääsee tiukalla soitollaan valokeilaan Monkin viljellessä sinne tänne karakteerisia klustereitaan, vaikka terävimmät kulmat loistavatkin poissaolollaan, ja tarjoilee soolonumeroina Don’t Blame Me’ssä vuosisadan alun stride-komppia ja I Love You Sweetheart of My Dreamsissa kieroa balladia kieli poskella. Blue Monkissa on yllättävää paahtoa bluesiksi, ja samalla energialla liidetään Epistrophyyn. Konsertin kohokohta on kuitenkin Monk-standardeihin kuuluva Well, You Needn’t: Rousen soolon taustalla reharmonisoidaan velmusti, Galesin arco-soolo on huikea taidonnäyte ja Rileyn rytminen tyylitaju on huipussaan. Kenties kumma koulukeikka vailla mitään levytysaikeita vapautti bändinkin irrottelemaan uudella tavalla; tällainen arkistolöytö on aito harvinaisuus.
Santeri Kaipiainen
