Löytöretkeily on kiehtovan jännittävä tapa matkustaa, sillä etukäteen on mahdotonta tietää, mitä kenties löydetään, ja yllätykset (jopa huonot sellaiset) virkistävät mieltä. Santeri Kaipiaisen kokoama retkikunta esimerkiksi kävi Pohjanmaalla tutustumassa sikäläisen kansantanssin poljentoon ja virkistyi siinä määrin, että seuraavaksi musiikilliseksi matkakohteeksi valittiin jo Papua-Uusi-Guinea, jonne ei tosin koskaan päästy. Retkikunnan nimeä piti siis viilata, minkä jälkeen pelimannilegenda Johan Erik Taklaxin (1856-1948) viulusävelmät päivitettiin pontevalla kertarykäisyllä niin voimallisen uuteen uskoon, että on heti sanottava ruma sana niin kuin se on ja todettava, ettei tähän mikään pikku viilaus ole riittänyt; on tarvittu remiksausta eli isoa myllerrystä, jonka pyörteissä tekemisen ilo on vielä entisestäänkin yltynyt – ja toisaalta iloisen vinkeä kansanomainen meno pysynyt jämptisti kuosissaan.
Suunnilleen näin, jalostamalla ja jatkamalla 150 vuotta vanhaa raakamateriaalia, lienee rakentunut Taklax / Remix, kokoonpanon toinen juurimatka. Ensilevyllä Virittää viuluja vasta viriteltiin, ja jossain välissä Kaipiainen on ehättänyt myös toisen, Odd Brew -porukan kanssa oluttehtaalle hakemaan neuvoa-antavaa. Raikas ja vaahtoava erä Kummapaahtoa ilmestyi samana vuonna (2021) kuin Lapua-Uusi-Guinea-sekstetin ensialbumikin mutta tulokulma on toinen, soivat leikit totisempia ja konerytmit mutkikkaine vaiheensiirtoineen joskus suorastaan pakkomielteisen pakkotahtisia – ollaanhan kuitenkin tehtaalla, jossa piano on vain yksi mekaaninen kone muiden joukossa.
Kuvaavasti tällainen kaunis ja kummallinen, fonilla maustettu tumma lager kuulostaa erehdyttävästi jazzilta, vaikka (in)fuusioon on sisällytetty vaikutteita monista suunnista, joista yksi on tietenkin älyllisen nokkela fuusiojazz, toinen moderni ”klassinen” ja kolmas perinnemusiikki, joka eroaa kansanmusiikista siinä, ettei sen aitoudesta tarvitse välittää. Kun kansanmusiikki on näin saatu erotetuksi kansan musiikista, myös etnosentriset oletukset osoittautuvat enimmäkseen vääriksi, mikä on yllättävää ja piristävää. Esimerkiksi Aulis Raitalan säveltämä Laulu synnyinseudulle alkaa raivokkaalla (kirjoitus)konekivääritulituksella jossa piano vaikuttaa saavan osuman – seuraavaksi kuulemme sen harhailevan yksin, vailla toivoa pelastuksesta tai oikeasta suunnasta (kyseessä on pianosoolo), kunnes kotikylä sittenkin löytyy – latinalaisesta Amerikasta.
Siinä missä Odd Brew on käynyt olviretkellä nykyaikaisessa panimossa, Lapua-Uusi-Guinea on käynyt melkein missä vaan ja harrastanut siinä sivussa myös aikamatkailua. Taklaxin kylä ja Fennoskandia laajemminkin on tullut tutuksi, samoin latinalainen Amerikka ja siellä erityisesti Buenos Aires. Lisäksi on koluttu Afrikkaa ja Eurooppaa, varsinkin Espanjaa ja Pariisia, ja haalittu vaikutteita ja inspiraatiota uudesta tangosta, vanhasta rokista sekä barokista – tietenkään unohtamatta pohjoismaista jazzskeneä, muinaisia kelttejä ja Erik Satieta!
Tällä moniaita musiikillisia maailmoja syleilevällä asenteella, joka on ankkuroitu vankkumattomaan osaamiseen ja silattu nuorekkaalla tekemisen ja löytämisen riemulla, on mielestäni pötkitty pitkälle. Kaipiaisen kreisit sovitukset, ilmeisesti loputon kekseliäisyys (josta todistavat myös ostinato-palikoiden varaan rakennetut pontevat soolot) sekä kyky kehitellä omista tai muiden ideoista niin kiinnostavia ja eläväisiä pieniä sävelteoksia, että kuulija väkisinkin tempautuu mukaan Hurmarssin tummaan poljentoon tai haikeasti keinuilevaan Syyshamboon, todistanee myös musiikin ja leikin voimasta. Homo ludens, leikkivä ihminen, ilmaisee itseään leikin avulla ja pianohan on määritelmällisesti soittopeli, toisin sanoen leikki. Hyvin leikitty!
