Taiteessa tuskin mikään on lopullista eikä elämäkään helposti tule valmiiksi. Erkki Korhosen elämä on ollut käänteissään nopeaa, mutta hän itse on pysynyt kärryillä, vaikka – hänen viljelemiensä sanontojen mukaisesti – on piisannut ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita” ja ”aina sattuu ja tapahtuu”.
Hämeen Sanomien toimittajat Marika Riikonen ja Tuulia Viitanen ovat kirjoittaneet pianisti, korrepetiittori, oopperajohtaja ja satojen projektien mies Korhosesta suomalaisittain virkistävän suorapuheisen ja silottelemattoman muotokuvan. Korhosen vaiheet kuvataan lapsuudesta Hämeenlinnasta opintoihin Sibelius-Akatemiaan, oopperastudion johtajaksi Zürichiin, Suomen Kansallisoopperan johtajaksi, Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiön johtajaksi Hämeenlinnaan ja viimeksi Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalin taiteelliseksi johtajaksi.
Jo sivulla 52 ollaan Sveitsissä, josta Korhonen löysi myös vaimonsa Regula Hochulin. Traagisesti Regulan syöpäkuolemaan päättynyt avioliitto on käsitelty hillityn henkevästi. Zürichin oopperastudion työskentelystä olisi lukenut mielellään enemmän, mutta päähenkilön kannalta olennaisiin musiikillisiin kysymyksiin eivät kirjoittajat ole rohjenneet tarttua. Tunnusteleva ote taidemusiikkiin näkyy myös joissakin yksityiskohdissa, kuten ”Haydnin huilukonsertossa”, josta en ole kuullut minä eikä Hobokenin teosluettelo.
Ehkä senkin vuoksi oopperataide näyttäytyy kirjassa enemmän samppanjan juomisen ja luksusmeiningin funktiona kuin moniulotteisena taiteenlajina. Se ei varmaan ole mielikuva, johon Korhonen oopperan intohimoisena rakastajana ja popularisoijana pyrkii, mutta positiivista on, että hän on antanut Riikoselle ja Viitaselle kirjoittajina vapaat kädet. Muotokuvasta on tullut avoin, kohteeseensa nähden kriittinenkin ja vaikeitakaan kysymyksiä karttamaton.
Noita vaikeita kysymyksiä ovat Korhosen ero Kansallisoopperan johdosta sekä Hämeenlinnan kaupungin Sibelius-juhlavuoden sekoilut 2015. Ne ovat Korhosen uran eniten mediahuomiota saaneet episodit, mutta hallitsevat kirjassa liiankin paljon kokonaisuutta. Lapsellista olisi olettaa, että Korhonen ei nimeään kantavassa kirjassa puolustaisi omia näkökantojaan, etenkin kun molemmissa tapauksissa poliitikot ja kaikenkarvaiset harmaat eminenssit ovat luikkineet kiireellä kulissien taakse.
Kansallisoopperassa Korhonen yritti avata suomalaisyleisölle Straussin oopperoiden hienostunutta maailmaa ja uudistaa käsityksiä Rossinin komediasta Dario Fon ohjauksella. Korhosen lähtö Kansallisoopperasta tuskin johtui pelkästä budjettivajeesta, vaan taustalla oli enemmänkin poliittista kähinää, jota jonkun soisi penkovan tarkemmin. Varmaan pitäisi huolestua, jos Helsingin Sanomat hyllytti veteraanitoimittaja Seija Sartin tapahtumaketjusta tekemän jutun sen vuoksi, että oopperan uusitun hallituksen puheenjohtaja Sirkka Hämäläinen vaikutti asiaan Sanoma Oy:n hallituksessa.
Hämeenlinna on pitkän kulttuurihistorian omaava kaupunki, jossa Sibeliuksen ohella ovat syntyneet Armas Launis, Tauno Marttinen ja Jarmo Sermilä sekä iso liuta esittäviä taiteilijoita. Sibeliuksen 150-juhlavuoden vaiheisiin ja laihoihin tuloksiin Hämeenlinnassa Riikonen ja Viitanen ovat paneutuneet kiitettävällä asiantuntemuksella.
Yksityiskohtiin uppoutumatta tapaus muistuttaa lukijaa Robert Musilin Mies ilman ominaisuuksia -romaanin byrokratian rattaisiin juuttuvasta ”paralleeliaktiosta”, suurella tohinalla ja mittavalla johtajajoukolla varustetusta projektista, josta ei lopulta tullut pukua eikä liivejä. Ilmeiseltä tuntuu, ettei Hämeenlinnan kaupungilla oikein ole otetta kulttuuriperintöönsä, vaikka surullisenkuuluisa Sunny Car Center -tapaus tuntuu kertovan, ettei asiantuntemusta ole riittänyt aina muuallekaan.
Korhonen on idearikas ja hanakasti asioihin tarttuva kulttuuripersoona, jonka toiminta vaikuttaa toisinaan Aku Ankan Touho-serkun ja Pelle Pelottoman välimuodolta. Sellaisen kuvan välittävät myös Riikosen ja Viitasen jälkisanat, joissa Korhosen optimismi ei hellitä, vaikka rengasrikko Sveitsin sydänmailla venyy ja ryydyttää. Energiansa ja mannermaisen sosiaalisuutensa ansiosta Korhosesta olisi paljon iloa mille tahansa taideorganisaatiolle, joka osaa hyödyntää hänen taitojaan. Se tuntuisi myös tuottavammalta kuin jonkinlainen musiikin suurlähettilään virka.
Antti Häyrynen
