.
Alankomaalaisen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Maria Petersin Kapellimestari on tarina Antonia Bricon (1902–1989) huikeasta matkasta kapellimestariksi 1900-luvun alkupuoliskolla. Brico oli ensimmäisiä menestyneitä ja laajalti tunnustettuja naispuolisia kapellimestareita.
Brico opiskeli kapellimestariksi Berliinissä Karl Muckin johdolla ja debytoi ammattilaisena Berliinin filharmonikkojen kanssa vuonna 1930 ollen orkesterin historian ensimmäinen naispuolinen kapellimestari. Asettuessaan Yhdysvaltojen itärannikolle hän teki historiaa myös New Yorkin filharmonikkojen johdossa.
Oikea Brico kävi myös useampaan otteeseen Suomessa ja johti Sibeliusta säveltäjän omasta pyynnöstä Helsingissä. He olivat kirjeenvaihdossa säveltäjän kuolemaan saakka.
Teos ei ole piiruntarkka historiallinen kuvaus Bricon elämästä, vaan useita faktoja on muutettu draaman tehostamiseksi. Teos keskittyy Bricon opiskeluvuosiin ja matkaan kohti kapellimestariutta.
Aihe on mitä mielenkiintoisin: millaista oli haluta kapellimestariksi aikana, jolloin julkinen mielipide oli se, että naiset ”eivät osaa johtaa”. Brico joutuu taistelemaan ennakkoluuloja, vallitsevia käytänteitä sekä puhdasta misogyniaa vastaan.
Petersin luoma Brico on kuin kuka tahansa nuori newyorkilainen: hän tekee kahta työtä ja syö tauoilla Chinatownista haettua noutokiinalaista. Salakapakat female impersonator -esiintyjineen ja muine queer-hahmoineen ovat kuin tätä päivää.
Lupaavista lähtökohdista huolimatta romaani on pettymys. Henkilöhahmot ovat ohuita, kohtaukset nopeatempoisia, ja tilanteesta siirrytään toiseen elokuvista tutuin dramaattisin leikkauksin. Aivan kuin lukisi elokuvaa. Kieli kompastuu aika ajoin kömpelyyksiin, eivätkä lukuisat anglismit ainakaan paranna lukukokemusta.
Syy selviää pian: The Conductor -nimisen elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2018. Toisin kuin yleensä, kirja on kirjoitettu vasta elokuvan menestyksen siivittämänä. De Dirigent -niminen romaani julkaistiin alkukielellä vuosi ensi-illan jälkeen.
Mikä toimii elokuvassa, ei välttämättä toimi romaanissa. Korostettu juonivetoisuus tekee kokonaisuudesta viihteellisen, suorastaan höttöisen kevyen. Aivan kuin kirjailija ei olisi nähnyt vaivaa muuttaessaan tarinaa taidemuodosta toiseen, vaan mennyt siitä mistä aita on matalin.
Dialogi toimii, ja teksti on täynnä nokkelia one-linereita. Tässä korostuu Petersin tausta elokuvakäsikirjoittajana.
Klassisen musiikin rinnalla kulkee jazz ja eri vähemmistöhistoriat. Ratkaisu yhdistää valtakulttuuria ja marginaalia, sallittua sekä kiellettyä on oivallinen, mutta tämäkin toimii luultavasti paremmin elokuvaversiossa.
Romaanin ansiot liittyvät ennen kaikkea aihevalintaan. On sääli, että näin tärkeästä aiheesta tehty romaani kompastuu siihen, ettei tekijä ole ottanut huomioon taiteenlajien erityispiirteitä.
Marissa Mehr