Torsten Brander: Sielu Lauloi, Beniamino Giglin elämä ja ura
Branderin kirjan keskeisin teema ei opuksen alaotsikosta huolimatta ole sen enempää Giglin elämä kuin urakaan vaan hänen toimintansa hyväntekijänä.
Käden ojentaminen vähäosaisille on tottakai hyvin kunnioitettavaa, mutta elämäkertakirjassa sivu toisensa jälkeen luettuna kiusallista ja kyllästyttävää. Lisäksi Branderilla on tapana selittää uudelleen ja uudelleen jokseenkin samoin sanankääntein, miten Gigli oli kotoisin köyhistä kotioloista ja halusi siksi jakaa vaurauttaan hädänalaisille.
Brander viittaa kirjassaan useaan otteeseen suuren edeltäjän Enrico Caruson kuolemaa 1921 seuranneeseen ”perimyskiistaan”, jossa osapuolina olivat Giglin ohella kirjassa mainitut Giovanni Martinelli, Giacomo Lauri-Volpi ja Francesco Merli sekä muista ainakin Aureliano Pertile.
Olisi ollut verrattomasti kiintoisampaa saada tietää ”katkeran kilpailijan” Lauri-Volpin ja muiden suhteesta Gigliin sen sijaan, että luemme ”Rooman kaupungin työttömien sanomalehtimiesten” saamista avustuksista ja ties mistä vastaavista.
Samoin kuin Branderin aiempaa Peter Lindroos -elämäkertaa myös Gigli-teosta vaivaa kohdehenkilön kritiikitön ihailu ja muiden laulajien polkeminen. Brander antaa esimerkiksi ymmärtää, ettei Franco Corelli osaa mezza voce (”puoliääneen”) -laulua, mikä nyt tietenkin on pötyä; joko Brander ei tunne asiaa tai sitten hän esittää väitöksensä poleemisista syistä.
Hämmentävimmilleen Gigli-fanitus menee kirjan 23. luvussa, jossa Brander kertoo Rooman oopperan foniatrin havainnoista: parhaiden laulajien kurkkuun kuikuillut lääkäri ei Branderin kertoman mukaan ole koskaan ”nähnyt sen tasoisia äänihuulia kuin Giglin kurkusta löytyi.” Millä ihmeen mittarilla lääkäri mittaa äänihuulien ”tasoa”? Ja mistä lähtien laulajien paremmuutta on mitattu kurkunpäätä tähystämällä?
Jos 340-sivuisesta kirjasta noin 230 sivua on varattu valokuville kuvateksteineen, se pitäisi mainita jo kirjan kannessa. Varsinaista Giglin elämästä kertovaa juoksevaa tekstiä on noin 60 sivua, muu tekstiosuus on erilaisia referenssejä, rooliluetteloja, henkilöhakemistoja, jopa lista tenorin kotikaupungin Recanatin kunniakansalaisista!
Kirjan valtaisa kuvapaljous kokee inflaation, kun keskenään lähes identtisiä kuvia on niin paljon – monet niistä jo lähtökohdittain epäintresantteja. Rakennuksia, joihin laulaja jotenkin etäisesti liittyy, hänen kotiseutunsa maisemia, konserttien mainoksia ja käsiohjelmia, Gigli-pystejä ja -mitaleja, Gigli joissakin juhlissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä…
Matti Lehtonen
