Aivan ensimmäisenä ei tule mieleen, mitä yhteistä virolaissäveltäjä Arvo Pärtin elämänvaiheilla ja musiikilla voisi olla sarjakuvan kanssa.
Arvo Pärtin musiikki löytää selittämättömän pakopaikan: kolmisointujen kaukaiset kellot ja äänten välisyyden. Jotain, jonka verbalisointi on lähes mahdotonta. Mutta voisiko siitä kertoa kuvin, jopa sarjakuvana? Kyllä voi, kun asialla on Viron etevin sarjakuvataiteilija Joonas Sildre.
Voi vain kuvitella julkisuuden valokeilaa karttavan säveltäjän aatokset, kun hän kuuli nuoren Joonas Sildren suunnittelevan sarjakuvaromaanin tekemistä säveltäjästä. Yllättäen Arvo Pärt ja hänen vaimonsa Nora ottivat yhteyttä Sildreen ja kutsuivat hänet kotiinsa kylään ja olivat halukkaita yhteistyöhön sarjakuvataitelijan kanssa.
Syntyi syvä luottamus, ja Sildren, virolaisen sarjakuvan merkkiteokseksi noussut, Kahe heli vahel – Graafiline romaan Arvo Pärtist ilmestyi Virossa vuonna 2018. Syyskuussa teos julkaistiin Kaisu Lahikaisen suomennoksena. Teos on käännetty myös saksaksi, englanniksi ja koreaksi.
Neuvostovallan aikaan vallanpitäjien taholta sarjakuvaa väheksyttiin Virossakin ”länsimaisena hapatuksena”. Siksi sarjakuvataide on edelleenkin Virossa melko lailla lapsenkengissä.
Tarina alkaa Pärtin lapsuudesta ja päättyy säveltäjän karkotukseen kotimaastaan vuonna 1980. Uusi sävellystekniikka – tintinnabuli eli pienet kellot – kehkeytyi tuolla aikavälillä. Epilogi kuljettaa kertomuksen nykypäivään saakka.
Hämmästyttävää ja omalla tavallaan hienoa, että tämä Sildren sarjakuvakirja on ensimmäinen elämäkerta Pärtistä. Ja, jos Pärtin pariskunnan toiveita toteutetaan, myös viimeinen.
Sildren teos on Pärtiä arvostava, hienovarainen tulkinta säveltäjän elämästä. Kuin ihmeen tavoin sarjakuvataitelija on tavoittanut kirjaansa myös Pärtin luovuutta, hänen musiikkiaan.
Kaunis ja kiinnostava kirja huokuu seesteistä rauhaa Pärtin musiikin ja olemuksen hienosti tavoittaen. Herkin viivoin Sildre tulkitsee Pärtin musiikin tunnelmia. Ne voimistuvat tai rauhoittuvat musiikin tunnelmia tulkiten. Sildre on kaiketi kokenut Pärtin musiikin voimakkaan emotionaalisesti vangitessaan sitä kuvakerrontaansa. Mutta ei kerronta särötöntä ole, kuten ei Pärtin elämäkään.
Pärtin musiikin kuulijoiden tunnelmia Sildre kuvaa hupaisasti pelkillä kokonuoteilla, jotka suurentuvat, mitä enemmän kuulijat sävellyksestä pitävät taipuen jokaisen kokonuotin myötä yhä enemmän taaksepäin. Ällistyttävän omaperäinen ratkaisu musiikin kokemisen ja eläytymisen kuvittamisesta tuo kirjaan aimo annoksen huumoria.
Pärt tiedostaa omien sanojensa mukaan kätkettyjä totuuksia, joita voi ilmaista vain musiikilla. Niitä Sildre tavoittelee kiehtovalla, omaperäisellä tyylillään. En ole sarjakuvataiteen, enkä ylipäätään kuvataiteen asiantuntija, siksi onkin hienoa vain heittäytyä Sildren kuvakerronnan hienovireiseen tarinointiin aivan kuin Arvo Pärtin sisäisiin maailmoihin syventyneen, kauniin musiikin rauhaan.
Siskotuulikki Toijonen
