Marjo Heiskanen venyttää pianonkielet äärimmilleen musiikkimaailman pimeää puolta kuvaavassa uutuusromaanissaan. Mustat koskettimet kertoo pianotaiteilija Sere Metsätsalosta ja hänen romahduksestaan. Suurta musiikkinäytelmää, oopperaa, muistuttava draamankaari tuo näyttämölle rakkautta, kuolemaa, menetystä ja intohimoa. Kaiken taustalla on julma musiikki, joka vaatii liikaa ja antaa liian vähän.
Pianotaiteilija Metsätsalo yrittää luoda kansainvälistä muusikonuraa. Apunaan hänellä on assistentti Sari Asp (A♭Sari), joka uhraa itsensä pianistin elämän sivuhenkilöksi. Itsekin musiikkimaailmassa sekä taiteilijana että tuotannollisissa tehtävissä työskennellyt Heiskanen kuvaa musiikkimaailman eri puolia raadollisesti. Assistentti joutuu häivyttämään oman itsensä taka-alalle samalla, kun pianotaiteilija epäonnistuu sekä ihmisenä että muusikkona.
Heiskasen romaani resonoi monitasoisesti. Teos on jaettu neljään osaan: trioon, kahteen duoon ja soloon. Osien sisällä romaanin tekstuuri kasvattaa tummaa sointiväriään orkestroimalla rikkaalla musiikillisella sanastolla.
Klassisen musiikin maailma näyttäytyy romaanissa vihan, katkeruuden ja epäonnistumisen ympäristönä. Ammattimuusikon instrumentti tulee yksilön ja kokonaisen maailman väliin. Epäonninen soitto symboloi kommunikaation vaikeuksia. Tututkin hypyt tuntuvat äkkiä liian vaikeilta, käsi ei osu koskettimelle ja trillit kalisevat rumasti silloin, kun niiden pitäisi helmeillä kirkkaina. Pahimmillaan pianistin instrumentistaan uloskolhimat sävelet kuulostavat vain toisistaan irrallisilta ääniltä, eikä musiikkia synny. Vaivihkaa soittajalle paljastuu oman itsen riittämättömyys sekä ihmiskehon ja mielen rajallisuus.
Metsätsalo joutuu kysymään itseltään musiikin merkitystä. Alkoiko musiikin julma sointi jo varhaislapsuudessa soittotunneilla, jolloin vielä identiteettiään rakentava lapsi joutui avaamaan sielunsa soinnin opettajalle, joka vaati teknisesti käsittämätöntä? Tekninen ankaruus ja persoonallinen ilmaisu aiheuttavat vielä ammattilaisellekin ristiriidan, josta tuntuu olevan mahdotonta löytää ulospääsyä.
Mustat koskettimet on tiheää kerrontaa. Toisinaan tekstin kuljettaminen tuntuu jopa takkuiselta. Vasta koko kirjan luettuaan voi kuitenkin kuulla, kuinka tarina kaikuu paksua sointimassaa, terävää, vihlovaa ja laajaa klusterimaista jälkikaikua. Taitavana kirjoittajana Heiskanen onnistuu luomaan tekstiin riitasointuisuutta, joka luo tarinaan tummaa, osittain jopa dekkarimaista jännitettä.
Heiskanen on lisännyt romaanin liitteeksi listan Mustissa koskettimissa soivasta musiikista, jota voi kuunnella myös Spotify-listana. Musiikilla höystetty kuuntelukokemus avaa teoksen uusiin sfääreihin.
Vaikka romaani ammentaa pitkälti vanhasta maailmasta, se kysyy myös ajankohtaisia kysymyksiä. Kuinka suhtautua intohimoonsa maailmassa, joka ei halua kuulla kaikkensa antanutta taiteilijaa? Onko vuosisatoja vanhan repertuaarin tinkimätön tankkaaminen relevanttia maailmassa, jossa ilmasto lämpenee ja ekomusikologit vaativat yhteiskunnallisempaa sointia? Pitäisikö Seren ja Sarin kyetä löytämään elämä hiilenmustien koskettimien ulkopuolelta?
Sini Mononen