Laura Paavilaisen valokuvassa Nurkka (2009) ihminen seisoo pää siististi leikatun pensasaidan uumenissa. Absurdiin tilanteeseen joutunut hahmo vaikuttaa kaikesta huolimatta järjestyksen ystävältä: valkoinen vekkihame on ojennuksessa, vaikka hartiat hipovat jo pensaan laitoja. Kuvan voi ajatella muistuttavan ihmisen psykologisesta tarpeesta sulkea silmät liian suurelta ja musertavalta tuntuvalta ilmiöltä. Yhtä hyvin siinä voi nähdä halua tutkia ilmiötä läheltä: yritetäänkö tässä sukeltaa pintaa syvemmälle, kuunteleeko hahmo pensaan sisuksia?
Paavilaisen valokuva löytyy artikkelikokoelman Musiikki ja luonto kannesta. Musiikki ja luonto: Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella on katsaus ihmisen ja luonnon välissä olevalle imaginaariselle rajalle, sille alueelle, jota taiteessa, kulttuurissa ja tutkimuksessa on yritetty uudelleenmäärittää ja hahmottaa koko 2000-luvun ajan. Kirjan 15 artikkelia edustavat niin sanottua ekomusikologiaa eli ihmisen musiikillista luontosuhdetta käsittelevää tutkimusalaa.
Kirjoituskokoelma on erityisen ajankohtainen. Ilmastonmuutos on nostattanut vuosituhannen alusta lähtien ympäristökriisiä käsittelevän taiteellisen ja tutkimuksellisen vyöryn. Ekokriisin aikana taide ja tutkimus ovat puhuneet niin ilmastoahdistuksesta ja sen kieltävästä ilmastodenialismista. Tunnelmat ovat vaihdelleet toiveikkaasta suorastaan kuristavaan maailmanlopun ilmapiiriin. Siinä missä taide on voinut kuvitella uusia tapoja lähestyä luontoa ja löytää uusia kestäviä resursseja, myös apokalyptiset kuvaukset ovat tulleet luontokuvauksissa tiuhaan vastaan.
Kokoelman tausta on vuonna 2014 käynnistyneessä Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Juha Torvisen tutkimushankkeessa ”Music, Nature and Environmental Crisis”. Yhdessä Turun yliopiston yliopistonlehtori Susanna Välimäen kanssa toimitettu Musiikki ja luonto –kirjoituskokoelma on juuri päättymässä olevan hankkeen tulosta.
Torvinen ja Välimäki toteavat kirjan johdannossa, kuinka luonto tai sen kokemus ovat rakkauden ja uskonnollisten aiheiden ohella yleisimpiä musiikin käsittelemiä teemoja. Luonto on inspiroinut ihmisiä kautta aikojen. Säveltäjät ovat imitoineet musiikilla luonnon ilmiöitä, kuten meren aavaa, lintujen laulua, metsän havinaa ja pilvien kulkua.
Musiikin historiassa luontoa kuvataan kansanmusiikista paimenidylleihin ja ylevän kuvauksiin. Silmille näkymätön luonnon elinvoima taipuu erinomaisesti sävelkielelle: kasvu ja muutos havainnollistuvat elävästi ajassa ja tilassa etenevässä musiikissa. Luonnon ja elinympäristön muutos heijastuu myös ihmisen psykologiaan. Välimäki ja Torvinen muistuttavat Unto Monosen tangoista ja Fanny Mendelssohn Henselin liedeistä, joissa luonto symboloi mielentilaa. Erityisesti ilmastomuutoksen aikakaudella ihmisen luontosuhde on myös politiikkaa, jonka suunnanmuutoksen tarpeellisuuteen voidaan havahtua myös musiikin äärellä.
Musiikki ja luonto on jaettu neljään osioon, joista jokainen tiivistää erilaisia tutkimuksellisia näkökulmia. Käsittelyyn pääsevät ympäristökritiikki, luontosuhteen rakentuminen soivassa kulttuurissa, äänellisen kulttuurin ekologiset käytännöt ja musiikin ja ihmisen rajoja hahmotteleva filosofia.
Kirjan keskeisenä huomiona on se, että romantisoidun luontosuhteen aika on ohi. Esimerkiksi Liisamaija Hautsalo kirjoittaa Kalevi Ahon Hyönteiselämää –oopperasta hyönteisiä inhimillistävänä ja ihmisen luontosuhteelle irvailevana satiirina. ”Postpastoraalina” ooppera paljastaa Hautsalon mukaan ihmisen luontosuhteen juuri niin raadollisena kuin se tänä päivänä on.
Esteettisten kuvausten lisäksi musiikillinen kulttuuri onkin konkreettisia käytännön tekoja. Heikki Uimosen tutkimusartikkeli paljastaa musiikkiteollisuuden ylläpitämiä luontoa tuhoavia käytäntöjä. Uimonen purkaa myyttiä brasilianruusupuun ylivertaisuudesta muihin puulajeihin nähden. Siinä missä uhanalaisen puulajin ei voida katsoa vaikuttavan aukottomasti instrumentin sointiin, brasialianruusupuisten kitaroiden arvostus näkyy suoraan niiden korkeassa hinnassa.
Taiteen ekokriisikuvaukset saattavat tuntua joskus tieteisfiktiolta. Kuitenkin, villeimmilläkin kuvitelmilla on paikkansa, kun yritetään valmistautua muuttuvaan todellisuuteen. Kirjan päättää Karoliina Lummaan maailmanlopun sointia käsittelevä artikkeli. Lummaa kuvaa elektronisessa musiikissa kuultavaa apokalypsin jälkeistä äänimaisemaa, jossa ”koneet sekä materiaalinen ympäristö maa-aineksineen, ilmavirtoineen ja ei-inhimillisen elämän rippeineen” soi omaa todellisuuttaan. Tässä tulevaisuuden kuvitelmassa maailma ei hiljene lajikadon seurauksena kokonaan, vaan jäljelle jää rakennetun ympäristön äänimaisema sekä jäljelle jääneiden olentojen elämän ääni.
Sini Mononen
