Tero Saarinen ei ole sellainen tyypillinen tanssija-koreografi, jolla on vaikeuksia pukea ajatuksiaan verbaaliseen muotoon. Saarisen rönsyilevässä puheessa omaperäiset mielikuvat ja kielikuvat lentävät kiehtovina. Ne ovat alitajunnan virtaa, joka ei selitä puhki taiteen merkityksiä mutta avaa silmien eteen ohikiitävän hetken makuja samoin kuin fyysisiä tuntemuksia ja filosofiaa.
Hannele Jyrkän kirjan ansio onkin siinä, miten hän saa kirjattua Saarisen verbaliikkaa ja liitettyä sen oikeaan kontekstiin. Voi hyvin kuvitella, mitä tanssijat ovat saaneet vaikkapa hänen Morphed-teoksessaan toistamastaan motosta ”maa palaa, maa palaa”. Koreografiat eivät lähde tarkasta konseptista vaan kehkeytyvät harjoituksissa avoimuudelle ja intuitiolle tilaa jättäen. Saarinen on säilyttänyt 56-vuotiaaksi asti etsivän, jopa poikamaisen mielen.
Jyrkän kirja on onnistunut yhdistelmä normaalia elämäkertaa ja taiteenteon periaatteiden, teemojen ja käytäntöjen pohdiskelua. Hän pääsi seuraamaan keväällä 2019 ensi-iltansa saaneen Third practice -teoksen koko harjoitusprosessia. Nämä kuvaukset kulkevat läpi kirjan jatkokertomuksena, ja rinnalla käydään läpi Tero Saarisen uraa ja elämää.
Joskus pätkiminen vaikeuttaa teoksen rakentumisen seuraamista; alkaa kaivata konkretiaa ”ihmisyyden etsimisen” ja ”olemisen loputtoman muutoksen” lisäksi. Toisaalta esiin tulee avoimesti se, miten uuden etsiminen saattaa johtaa seisahtuneisiin hetkiin, kunnes lukko aukeaa. Kaikki on kuitenkin muutoksen tilassa ensi-iltaan asti. Monteverdin teokseen perustuvan Third practicen teki mutkikkaaksi vielä muusikoiden ja yhden live- ja yhden virtuaalilaulajan mukanaolo.
Tero Saarisen elämästä paljastuu uusia puolia – kuten se, että hän vietti neljä ensimmäistä vuottaan lastenkodissa, kunnes sai perheen. Urheilullinen poika hurahti tanssiin Liisa Nojosen tanssitunneilla, ja Kansallisoopperan balettikouluun hän pääsi vaikka oli jo paljon muita oppilaita vanhempi, sillä miestanssijoista oli kova pula. Eteenpäin puski valtava into.
Ura Kansallisbaletissa ei alkanut glorialla, sillä Saarinen sai olla Don Quijotessa hevosen pää, ja muutenkin esiin tulee, että laitoksen työtapa ei ollut hänen kaltaiselleen luovalle kyvylle paras mahdollinen. Vapaan taiteilijan tiessä etappeina olivat matkat Nepaliin ja Japaniin, ja erityisesti Japanista ja buton opiskelusta itsensä Kazuo Ohnon inspiroimana jäi myös jotain pysyvää, intuition voiman, hetken paljauden merkityksen ja egottoman olemisen mahdollisuuksineen.
Kansainvälisen uran liitoa kirjassa seurataan lähtien Pariisin kansainvälisen tanssikilpailun voitosta 1988. Siinä potin räjäyttäjänä oli Jorma Uotisen hänelle tekemä soolo B 12. Suhdetta Uotiseen samoin kuin Marjo Kuuselaan käydään läpi myös näiden haastatteluilla.
Suomen tanssimaailman pienuus tulee esiin huvittavasti, kun kollegoita alkoivat ärsyttää Saarisen hyvät puhevälit HS:n tanssikriitikko Auli Räsäsen kanssa. Tämä ahtaus oli yksi osasyy päätökselle muuttaa seitsemäksi vuodeksi Ranskaan, jossa vietetty aika piirtyy hektisenä myös koreografin uran ottaessa tulta.
Oman ryhmän, Tero Saarinen Companyn perustaminen saa kirjassa sille kuuluvan roolin ryhmän jäsenten haastatteluineen. Heidän kuvailuissaan Saarisen taiteilijalaadusta alkaa olla vähän jo toisteista kehumista, mutta kiinnostavaa on ryhmän tahto myös siirtää hänen perinnettään tuleville sukupolville opetustöineen, teosten muistiin merkitsemisineen ja erityisine TERO-tekniikkoineen, jossa oleellista on juurruttaminen ja oman painon tunteminen.
Teosten tematiikkaa Jyrkkä olisi voinut analysoida enemmänkin. Nyt esimerkiksi Kullervo jää käsittelemättä. Kirjaan on jäänyt vähän hajanaisuutta – esimerkiksi suomalaisen tanssipolitiikan kehittämisen ajatuksista siirrytään hetkessä meren merkitykseen ja vanhempien saunaan Porissa.
Pääasia kuitenkin on, että Saarisen ajatusten kulkuun kirjoittaja on päässyt hyvin sisään ja inspiraation lähteistä löytyy paljon kiinnostavaa. Esimerkiksi Carolyn Carlsonin hänelle testamenttaamassa Blue ladyssa Saarinen lähti etsimään mekon takana lymyileviä hahmoja Jungin arkkityypeistä: hänenkin alitajuntaansa oli haudattu vanha, tietävä mummo tai pieni viaton tyttö.
Musiikki tuottaa Saariselle niin voimakkaita mielikuvia, tunnetiloja ja kohtauksiakin, että siinä on pakko lukea, kuunnella ja seurata sisäistä ääntään. Kiinnostavan musiikin täytyy Saarisen mukaan antaa vielä tilaa jollekin uudelle – kutsu liittää siihen oma värinsä. Stravinskyn Kevätuhri (teoksessa Hunt) on ”musiikin butoa – primitiivistä, olemisen alkujuurille luotaavaa”.
Yhteiskunnallistakin merkitystä tanssilla on. Kerran intensiivinen teosprosessi johti Saarisen lieventämään heimoristiriitoja Keniassa, joskus taas hänen Korean kansalliselle tanssiryhmälle tekemänsä teos haki Japanin-vierailullaan balsamia maiden välisten suhteiden haavoille.
Saarisessa on Jyrkän mukaan aina asunut kaksi koreografia: toinen on kokeilevampi ja runsaampi, toisen jälki on tiukkaa, puhdasta ja asiapitoista. Puhtaan estetiikan hakeminen tähtää muotoon, joka resonoisi ilman liikaa koristelua, sydämestä sydämeen, toisaalta taas villiyskin puskee esiin. ”Täytyy pitää huolta siitä, että katsova silmä ei tapa kokeilevaa kehoa ja alkuryöppyä, improvisatorista heittäytymisen hetkeä”, koreografi kiteyttää.
Harri Kuusisaari
