tiistai huhtikuu 23. 2024

Dmitri Shostakovitsh

Dmitri Shostakovitsh: Sinfoniat 1–15. Jan-Hendrik Rootering, basso (13), Joan Rodgers, sopraano, John Tomlinson, basso (13), Alankomaiden radion kuoro, Alankomaiden radion filharmoninen orkesteri, BBC:n Walesin Kansallinen orkesteri, johtajana Mark Wigglesworth. BIS 2593 (10 cd).

 

Mark Wiggelsworth panee muusikot selkä seinää vasten tavalla, johon aristokraattisemmat orkesterit tuskin suostuisivat. © SIM CANETTY-CLARKE

 

Mark Wigglesworthin kokonaislevytys Dmitri Shostakovitshin sinfonioista on ollut tekeillä parikymmentä vuotta. Leningrad-sinfonia julkaistiin ensimmäisenä vuonna 1997 ja toinen ja kolmas sinfonia viimeisenä vuonna 2012, mutta koko sykli monikanavaääneen päivitettynä ja samaan pakettiin koottuna vasta nyt. Alkutaipaleella, sinfonioissa nro:t 5–7, 10 ja 14, orkesterina oli BBC:n Walesin Kansallinen orkesteri, sen jälkeen orkesteriksi vaihtui Alankomaiden radion filharmoninen orkesteri (sinfoniat nro 1–4, 8–9, 11–13 ja 15).

Shostakovitshin sinfoniat ovat Wigglesworthille kutsumustehtävä, joka käy ilmi myös hänen tekstivihkoon kirjoittamistaan teoskommenteista. Teokset kertovat tylyjä totuuksia 1900-luvun karuimmista vaiheista, eikä mitään kaunistella tai pyöristellä. Vaikka kuudennen, kahdeksannen ja kymmenennen sinfonian avausosat ovat tavallista hitaampia, ne jauhavat betonimyllyn määrätietoisuudella. Huipennuksissa ei säästetä brutaalia voimaa, vaan ne jyräävät yhtä armottomasti kuin hallitusti. Mutta yhtä hyvin esittäjät löytävät myös välissä kukkivan hauraan kauneuden. Erotuksena moniin venäläistulkintoihin on huolellisuus, joka ei suo tilaa impulsiiviselle heittäytymiselle.

Walesilais- ja hollantilaisorkesterit ovat hyviä kakkosketjun ensemblejä, jotka Wigglesworth laittaa selkä seinää vasten tavalla, johon aristokraattisemmat orkesterit tuskin suostuisivat. Soittajat joutuvat tuon tuosta suorituskykynsä äärirajoille, mikä kuuluu enemmän intensiivisyytenä kuin rivien rakoiluna. Hienot soitinsoolot kertovat, että muusikot ovat myös sitoutuneet hankkeeseen. Joan Rodgers ja John Tomlinson 14. sinfonian ja Jan-Hendrik Rootering 13. sinfonian solisteina ovat taitavia, tosin vailla venäjänkielisten laulajien totaalista samaistumista.

Wigglesworthin omistautuminen tarkoittaa, että hän onnistuu usein siellä, missä muiden usko pettää. 11. ja 12. sinfonia eivät horju kumouspaatoksessaan, ja Babi jar -sinfonia (13) nousee vakaasti humanismia ylistävään loppuunsa. Neljäs sinfonia on eritelty kirurgisella viileydellä, ja Lokakuu– ja Vappu-sinfonioiden (2 & 3) futuristista ennakkoluulottomuutta silaa varma tekninen viimeistely. Huumori onnistuu silloin, kun se on sarkastista, mutta kuudennen ja yhdeksännen sinfonian finaaleissa hilpeys jää vähän telineisiin. Verkkaan valmistuneen kokonaislevytyksen jokainen teos on muotoiltu yksilöllisesti esikoissinfonian vilpittömästä heittäytymisestä viimeisen arvoituksellisesti tikittävään loppuun.

Kokonaislevytysten joukossa Wigglesworthin tulkinta kuuluu parhaimpiin ja tasaisimpiin, edellä Naxosin Vasili Petrenkoa tai vasta valmistunutta Andris Nelsonsin Philadelphia-sykliä (DG). BIS:n äänityksessä hiljaiset sävyt ovat todella hiljaisia, ja jos ne säätää kuuluville, voi fortissimoissa odottaa häätöilmoitusta.

Antti Häyrynen

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

kuukauden levyjä