Claude Debussyhin liitettyjen sointivaatimusten ääripäät ovat leveällä. Yhdet haluavat metallinhohteista malmia, toiset vesiväreillä hipsuteltua hattaraa. Nyt Debussyn ystäville suodaan kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä impressionismin ihanteista.
Tulivoimaisesti Beethovenin sonaatit levyttänyt Paavali Jumppanen on pehmentänyt otettaan Debussyssä, muttei sentään tuudittaudu pumpuliin. Velttoiluun viehättyneen soittajan olisi helppo leimata Debussyn preludit vain mukavaksi maalailumusiikiksi, mutta Jumppasen soitossa kuuluu vahvan tarinankertojan ote, mikä herättää preludien muodot henkiin. Uponnut katedraali puskee pohjamudista pintaan kaikessa komeudessaan, Viiniportti kohoaa juopuneen bassokuvion päälle kerroksittain kasvavana monumenttina, ja Mitä länsituuli näki piiskaa koskettimiston laitoja kuulostamatta kertaakaan vain virtuoosin väläyttelyltä. Jumppasen pehmeä kosketus ja lähiäänityksen välittömyys tekevät kuuntelukokemuksesta kauttaaltaan miellyttävän.
Stephen Houghin sointi on Jumppasta ilmeikkäämpi ja myös paljon kovempi, vaan sitä vaativat levyn teoksetkin. Ne päästävät pianon mahdollisuudet paremmin esiin – usein jopa yhden kappaleen aikana. Images-sarjoissa Debussy tuntuu löytävän harmonioista rohkeampia piikkejä kuin preludeissa, ja Houghin vapaamielinen suhde aksenttien ja tempomuutoksien yksityiskohtiin antaa vaikutelmalle lisäpotkua. Esimerkiksi Pagodit– ja Heijastuksia vedessä -osissa Houghin sormistaan irrottama kuviointi on häikäisevän kirkas olematta kolkko tai mekaaninen.
Ja kuinka Hough päästää Kultakaloja-osan bassokuvioinnin milloin pääosaan, milloin vain sointupohjaa etäisesti maalaavaksi harmoniamatoksi. Jos Jumppasen Children’s Cornerissa kuuluu lapsuusajan viattomuus, Hough osoittaa jokaisesta lastenhuoneen nurkasta filosofiseksi kasvavia kysymyksiä ja värikartan sävyjä. Vertailu ei ole silti mielekästä. Kun kahden toisistaan poikkeavan ohjelman ja sointi-ihanteen rinnastaminen livahtaa saivartelun tasolle, on helppo todeta kiinnostavien Debussy-tulkintojen ulottuvan koulukuntarajojen tuolle puolen.
Jaani Länsiö
