torstai elokuu 18. 2022

Mysteeri on kirkkaana julmempi

Debussy: Pellëas ja Mëlisande. Julien Behr (Pelléas), Vannina Santoni (Mélisande), Alexandre Duhamel (Golaud), Marie-Ange Todorovitch (Geneviève), Jean Teitgen (Arkel), Hadrien Joubert (Yniold). Les Siècles, Chœur de l'Opéra de Lille François-Xavier Roth. Harmonia Mundi HMM90535254.

Kapellimestari François-Xavier Roth ja hänen Les Siècles -orkesterinsa ovat tulleet tunnetuiksi periodiliikkeen laajentajana: ei riitä, että barokin, klassismin ja jossain määrin romantiikankin ajan musiikkia esitetään alkuperäissoittimin, vaan Rothin käsissä myös 1900-luvun alun musiikki löytää uudelleen vallankumouksellisuutensa lähteille menemällä. Erityisesti tämä pätee ranskalaiseen musiikkiin, Ballets Russes -ohjelmistoon ja muihin, koska niiden kantaesityksissä käytetyt soittimet olivat paikoitellen hyvinkin erilaisia kuin modernit vastineensa. Ja kun kyse on musiikista, jossa sointivärit ja soittimelliset eleet ovat kaikki kaikessa, kyse ei ole aivan vähäisestä erosta.

Rondossa 9/2021 Roth kertoi Stravinskyn Kevätuhrin rekonstruoinnista ja puhui samalla Debussyn Pellëas ja Mëlisande -oopperasta, jota hän oli pian tekemässä Lillessä. Kyseinen tuotanto jouduttiin rajoittamaan striimiin koronarajoitusten vuoksi, mutta siitä tehtiin studiotasoinen levytys. Se laittaa jälleen kuuntelemaan klassikkoa uusin korvin.

Francois-Xavier Roth on ennakkoluulottoman muusikon perikuva, klassikkojen raikastaja ja uuden musiikin puolestapuhuja.

Soittimet ovat peräisin vuosien 1872 ja 1930 väliltä, ja puhaltimet erottautuvat karakteristisina eivätkä niinkään sulaudu. Ne kuitenkin luovat kirkkaan, läpikuultavan väripaletin. Vibrato on karsittu minimiin ja useimmiten riisuttu kokonaan, mikä tuo jo pesäeron wagneriaaniseen, romanttisen upottavaan mysteerimaailmaan. Ne, jotka näkevät oopperan lumon juuri tässä viekoittelevuudessa, voivat aluksi oudoksua Les Siècles -orkesterin paljasta sointia, mutta tarkemmin kuunnellessa tulee esiin se, miten intiimisti soittimet keskustelevat ja miten suoraan musiikki tukee tekstiä ja draamaa.

Symbolistinen unimaailma korostuu, mutta tämä uni on julmaa, sanomattomien sanojen, mustasukkaisuuden ja synkkien aavistelujen täyttämää. Allemonden valtakunta on näissä sävelkuvissa itseensä sulkeutunut, meren tuodessa muutamia pilkahduksia ulkomaailmasta. Lyyriset valonsäikeet korostuvat periodisoittimien sävymaailmassa, ja toisaalla taas dramaattiset kohdat, jotka liittyvät Golaudin hahmoon, piirtyvät normaalia jämäkämmin artikuloituina ja uhkaavampina. Perhedraamasta tässä on kyse, ei mistään impressionistisesta tunnelmoinnista.

Roth on löytänyt oopperasta parisenkymmentä johtoaihetta, jotka merkittiin soittajien stemmoihin, jotta rakenne tulisi esiin. Tämä labyrintti vie dramaturgian ytimeen, joka ei ole wagneriaanista teemojen suurta synteesiä vaan inhimillisiä polkuja ihmisen sisimmässä. Roth orkestereineen tavoittaa tämän intiimin perspektiivin paremmin kuin moni muu.

Solistijoukko tarjoaa suurenmoisia, nuoria ääniä kuten Julien Behrin Pelleas ja Vannina Santonin Melisande, joiden lyyrinen viattomuus on tehokas vastakohta ympäristön painostavuudelle. Ranskan kieli on luonnollista, ei liian raffinoitua. Alexandre Duhamelin Golaud kerää epäluuloja kuin painekattila, jonka täytyy joskus räjähtää. Levytyksen kuultuaan tulee palava halu nähdä ja kuulla tämä kaikki elävänä teatterina, mutta se toimii myös mielen teatterina.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliHiljaisuudesta liikkeeseen
Seuraava artikkeliIhana Instrumenttini

kuukauden levyjä