Radion sinfoniaorkesterin ja Nicholas Collonin Sibelius-levyt noudattavat samaa konseptia: yhden sinfonian rinnalla on harvemmin kuultua Sibeliusta. Vielä on tulossa ensimmäinen sinfonia, mutta jatkosta ei ole tehty päätöstä. Viidennessä sinfoniassa kilpailua riittää, ja vertailukohtana toimii Musiikkitalon naapuriorkesteri. Helsingin kaupunginorkesteri ja Jukka-Pekka Saraste ovat julkaisseet Sibelius-sinfoniasarjan konserttiesitykset Deutsche Grammophonen Stage+ -palvelussa.
Studiotason äänitystä ja striimiä ei tietenkään voi suoraan verrata, koska ne ovat eri asioita. Jotain voi silti sanoa. Stage+:n äänenlaatu on selvästi parempi kuin tavallisissa suoratoistopalveluissa, mutta se ei yllä Ondinen cd:n kirkkaan ja erottelevan äänikuvan tasolle. RSO:n soitossa huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, HKO:ssa taas muhevampaan jousisointiin ja luonnollisesti kasvavaan kokonaiskaarrokseen.
Collon johtaa tarkasti, keventää tekstuuria ja poimii soitinten keskustelusta tuoreen tuntuisia detaljeja. RSO:n mikrodynamiikasta esimerkkeinä ovat jäätä hohkaava maisema fagotin valituksen yllä ensimmäisessä osassa sekä finaalin keskijakson jousipianissimot, jotka värisevät kuulokynnyksen rajoilla kuin sudenkorennon siivet. Alkuosa tuntuu kuitenkin hieman pysähtyneeltä, ja balanssi paikoin ihmetyttää: miksi oboet häviävät taustalle klarinettiin verrattuna, ja miksi puhaltimet dominoivat kohdissa, joissa se ei ole perusteltua? Jousisointi on kyllä läpikuultava, mutta kautta linjan hailakka tai viileä. Melankolinen mollipysähdys ennen finaalin loppujaksoa ei kosketa lainkaan.
Saraste rakentaa pitkälinjaisempaa kokonaisuutta. Ote on plastinen, ja musiikki kasvaa ja virtaa pakottomasti ja orgaanisesti. Tästä esimerkkinä ovat ensimmäisen osan alkupuolen ja scherzo-jakson huomaamaton toisiinsa sulautuminen sekä finaalin vääjäämätön siirtymä maan kamaralta kohti universumia. HKO:n sointi on hyvin tasapainotettu, ja jousien hehku välittyy äänityksessä luonnollisena. Video-ohjaus on konstailematon.
RSO:n levyn parasta antia ovat viulu-orkesteriteokset, joissa solistina on aina mestarillinen Christian Tetzlaff. Kaksi serenadia op. 77 soivat luonnonmystiikkaa, salaperäisiä vihjeitä ja kesäyön valonhämyä tavalla, jolla teoksia harvoin kuulee. Tetzlaff soittaa yhtä aikaa lennokkaasti, virtuoosisesti ja ekspressiivisesti. Hän on kuin metsänhenki, joka kevein siivin pyrähtelee, vaipuu romanttisiin haaveisiin tai surumielisyyteen. RSO:n läpikuultava soitto korostaa teosten salaperäistä syvyyttä.
Kaksi vakavaa melodiaa op. 77 ovat “sinfonisesta työpajasta singonneita lastuja”, kuten kuvataan. Ne saavat viulistilta ja orkesterilta niin hienostuneen käsittelyn, että ne kohoavat yli salonkimusiikin. Cantiquen keskeinen harppuosuus tuo mieleen Sibeliuksen Bardin ja luo impressionistisia vaikutelmia. Devotion taas on täynnä pohjoista melankoliaa.
Joutsikki-näytelmämusiikki on sadunomaista, lyyrisen läpikuultavaa musiikkia, josta välittyy säveltäjän rakkaus Strindbergiin. Siitä kuitenkin puuttuvat esimerkiksi Pelléas ja Mélisanden tai Scaramouchen dramaattiset syvyydet. Näin viimeisteltynä senkin kuuntelee kuitenkin mieluusti.
