Tämä Schubertin kamariteosten kokoelma jäi yhdeksi viime syyskuussa syöpään kuolleen pianisti Lars Vogtin viimeisistä. Mm. Mozartin pianokonserttoja on vielä tulossa. Tragedian varjo pyyhkii myös Schubertin kahta suurta, vuotta ennen säveltäjän kuolemaa syntynyttä pianotrioa. Vaikka synkillä aavistuksilla on musiikissa sijansa, triot olivat enemmän pelinavauksia uuden tyyppiseen, eeppiseen kamarimusiikkiin. Beethoven oli aikaisemmin säveltänyt yhtä laajan, majesteetillisen ”Arkkiherttua”-trion, mutta Schubertin polveilevat tarinat olivat näkökulmiltaan, materiaaliltaan ja rakenteiltaan jotain muuta.
B- ja Es-duuri-triot ovat lajinsa klassikoita, jotka Vogt on levyttänyt aiemminkin. Teztlaffin sisarusten kanssa hän levytti paljon kamarimusiikkia, ja Vogtia voi pitää yhtenä viime vuosikymmenien hienoimmista kamarimuusikoista. Pianistilta se edellyttää valpasta kuuntelun taitoa, mutta demokraattisista piirteistään huolimatta kamarimusiikissa ei toimi tasajako. Vogt tuntuu aina löytävän pianosatsista musiikillisen argumentin, sen punaisen langan, joka vie musiikkia eteenpäin.
”Tuntuu siltä kuin miltei kaikki, ainakin omassa elämässäni, olisi kehittynyt kohti tätä Es-duuri-trioa”, kirjoitti Vogt Ondinen levytyksestä muusikoiden yhteiseen chattiin. Es-duuri-trion tulkinnassa klassistiset ja romanttiset on saatu suloiseen tasapainoon. Hitaan osan kansanlauluaihe, ”Katso, aurinko laskee”, soi balladimaisen kaihoisana, mutta palatessaan finaaliin, se saa tavallista enemmän painoa ja tilaa Vogtin kursivoidessa aihetta väkevästi pianokuvioilla. Tähän tulkintaan tuntuu mahtuvan elämän koko kirjo.
Suurin osa tuplalevyn materiaalista on levytetty viime vuoden helmikuussa, mutta impulsiivisemmin liikehtivä B-duuri-trio vasta kesäkuussa. Suloisesti tuudittava ”Notturno”, Adagio Es-duurissa, soi tässä päättäväisesti, välitaitteessa hyvinkin massiivisena. ”Briljantti” rondo D. 895 viululle ja pianolle on Schubertin harvoja virtuoosikappaleita, jonka haasteet Christian Tetzlaff selättää suvereenisti. Alun perin arpeggionelle sävelletty sonaatti liikkuu puolestaan salonkimaisemmassa ympäristössä. Vogtin ja Tanja Tetzlaffin tulkinta on runollinen ja herkistelevä, mihin hennohko sellosaundi jotenkin sopii.
