Tarmo Peltokosken debyytti Deutsche Grammophonen taiteilijana osuu maaliin, vaikka ensin Mozartin esitetyimpiin kuuluvien sinfonioiden kokonaisuus tuntui pelottavalta. Mitä 24-vuotiaalla lupauksella voi olla sanottavaa näin paljon levytetystä perusrepertuaarista? Epäluuloja kiihdytti markkinointikampanja, jossa Peltokoski sai jo nuoren neron manttelin. Epäilyttävää ja taiteilijalle vaarallista hypeä, joka on ollut tuttua jo Klaus Mäkelän kohdalla. Mutta heti kun Haffner-sinfonia alkaa, epäluulot karisevat. Pippurista soittoa, jossa ärhäkkääksi aksentoidut alukkeet, jyrkät dynaamiset kontrastit ja taipumus tanssillisuuteen, muistuttavat periodiorkestereiden estetiikasta. Rytmiikka on energistä ja fraseerauksessa on kamarimusiikillista elastisuutta.
Sama freesi ote jatkuu Linziläisessä sinfoniassa, joka on täynnä oopperallista loistoa. Peltokoski on ollut vuodesta 2022 Kammerphilharmonie Bremenin päävierailija, ja kemia toimii hienosti.
Huippumuusikot seuraavat häntä välittömällä reaktioherkkyydellä ja virtuositeetilla, ja joskus puhaltajat koristelevat pelimannihengessä. G-molli-sinfoniassa Peltokoski tuntuu karttavan teoksen liitettyjä paatoksellis-mystisiä mielikuvia mustista enkeleistä lepattavine siipineen. Ote on suoraviivainen mutta silti elävä. Kovin syvälle affekteihin Peltokoski ei sukella. Jos rinnalla kuuntelee Harnoncourtia, aika pintavesillä liikutaan. Toisaalta koin lähtökohdan rehelliseksi. Miksi 24-vuotiaan pitäisi näytellä sanovansa viimeinen sanan, kun kaikki on vielä muutoksessa? Ja se avoimuus ja tässä hetkessä eläminen kuuluu soitossa.
Entä viimeaikaiset vertailukohdat näistä teoksista? Asettaisin niin Maxim Emelyanychevin ja il Pomo D’Oron kuin Riccardo Minasin ja Ensemble Resonanzin versiot etusijalle, koska niissä puhuvan musiikin estetiikka ja oopperallinen karakteristiikka on viety vielä pidemmälle. Mutta Peltokosken ja bremeniläisten energistä settiä kuunnellessa ei ainakaan pitkästy. Peltokoski tuo personallista särmää kokonaisuuteen sinfonioiden teemoista tekemillään pianoimprovisaatioilla. Ne vaihtelevat parafraasiperinteen virtuositeetista sulaan hullutteluun. Ne sopivat hyvin konsertin jälkeisille illanistujaisille. En silti ymmärrä, miksi DG on sitonut ne niin tiiviisti sinfonioiden loppunuotteihin, että ikään kuin ne kasvaisivat niistä. Ei nyt sentään. Encoren asema olisi riittänyt.
Mitä Peltokoski saakaan aikaan suurten orkestereiden ylikapellimestarina, kun pestit alkavat ensi kaudella Toulousessa ja Hongkongissa? Ennusmerkit ovat erinomaisia.
Harri Kuusisaari
