Vuoden vaihtuessa on aina tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Musiikkielämässä vuosi 2022 oli pandemian alhosta nousemista. Se näkyi tarjonnan piikkinä, kun monet lykkääntyneet tuotannot vihdoin pääsivät esiin. Yleisö ei ainakaan alkusyksystä ehtinyt aina mukaan, ja salit olivat tyhjempiä kuin ennen pandemiaa. Monelle oli jäänyt varovaisuusvaihde päälle, tai sitten vain kotisohvan houkutus voitti. Aistin kuitenkin, että loppukaudesta konsertit ja oopperat alkoivat taas vetää paremmin, ja monia loppuunmyytyjäkin tilaisuuksia oli ainakin pääkaupunkiseudulla.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen vanavedessä tullut energiakriisi ja hintojen hurja nousu ovat vaikuttaneet etenkin populaarimusiikin kiertueiden puolella. Rekat ja pikkubussit ovat jääneet parkkiin, kun ei ole rahaa polttoaineisiin. Kaikkia paineita ei voi siirtää lippujen hintoihinkaan tilanteessa, jossa ihmiset pähkäilevät miten selvitä sähkölaskusta. Klassinen musiikki on stabiilimpaa paikallaan pysyvine laitoksineen ja subventioineen, mutta ei sekään irrallaan maailmasta ole. Sen täytyy vain kyetä lunastamaan tärkeytensä ihmisten valinnoissa, kun taloustilanne kurjistuu. Jo pandemia-aikana nähtävissä ollut koteloituminen paikalliseen olisi jatkuessaan takapakkia, sillä kulttuurin voima perustuu vuorovaikutukseen.
Historiallisesta kuopasta nouseva kulttuuri ei kestä enää toista iskua.
Suomessa vaihtuu keväällä hallitus, ja ilmassa on uhkaavia leikkauslistoja. Poliitikkojen täytyy muistaa, että juuri historiallisesta kuopasta nouseva kulttuuri ei kestä enää toista iskua. Vaikeina aikoina siihen täytyy satsata, sillä se estää henkistä apatiaa, joka vain kiihdyttää talouden taantumaa. Huonoja uutisia on kuulunut mm. Englannista, jonka Arts Council syksyllä leikkasi rajusti monien taidelaitosten avustuksia. No, siellä sentään puoliamerikkalainen sponsorisysteemi toimii ja yksityistä rahaa liikkuu toisella tavalla kuin Suomessa. Siksi olemme haavoittuvaisempia.
Totta kai myös taidelaitosten täytyy uusiutua. Kausikortit ovat olleet orkestereille eräänlainen henkivakuutus, mutta nyt niiden myynti on laskenut ja lippujen osto koko kulttuurin kentällä muuttunut lyhytjänteisemmäksi. Se on ymmärrettävää, sillä ihmiset haluavat jättää jouston- ja valinnanvaraa. Jotkut orkesterit ovatkin kehitelleet vaihtoehtoisia malleja kausikortille. Esimerkiksi Porissa on käytössä kymmenen konserttikäynnin kortti, joka on voimassa vuoden. Ymmärrän järjestäjien tuskan, sillä ostopäätösten jääminen viime hetkeen lisää epävarmuutta. Toisaalta tilanne voi avata mahdollisuuden saada uudenlaista yleisöä. Yleisöjen sekoittuminen ja spontaanin reagoinnin mahdollisuus tekisi hyvää avoimuuden ja uteliaisuuden ilmapiirille.
Ohjelmiston osalta Suomen orkesterit ovat hyvin tehtävänsä tasalla, sillä se on muuttunut monimuotoisemmaksi. Vanhanajan klassikkoparaati on antanut tilaa oudoillekin säveltäjänimille, uudelle musiikille ja barokkituotannoille. Tutkimuksen mukaan suomalaisen nykymusiikin osuus ohjelmissa vuonna 2021 oli 16 prosenttia, mikä on kansainvälisesti ottaen korkea luku. Tietenkin kehitettävää yhä on yhteistyössä orkesterien ja säveltäjien kanssa, mutta pinttynyt ajatus siitä, että uusi ja tuntemattomampi musiikki karkottaisi yleisön, on osoittautunut vääräksi. Oopperassa sen sijaan jatkuu hieman omituinen kahtiajako uskaliaan vapaan kentän ja varovaisen Kansallisoopperan välillä, vaikka resurssien puolesta tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Nähtäväksi jää, tuoko johtajanvaihdos Töölönlahdella muutosta asiaan.
Harri Kuusisaari
