maanantai elokuu 8. 2022

Kulttuurin kuuma peruna
K

Taide yhdistää kansoja, musiikki on parasta rauhantyötä, ja kulttuurinen kanssakäyminen estää konflikteja. Nämä vanhat, sinänsä kauniit ja idealistiset lauseet, joihin olisi niin mielellään uskonut, ovat joutuneet ikävä kyllä jäähylle Venäjän aloitettua brutaalin hyökkäyssodan Ukrainaan. Myös kulttuuripolitiikka on monen muun elämänalueen ohella kääntynyt uuteen asentoon. Siviilien kärsimyksen ja tuhoamisvimman keskellä on turha puhua mistään yhteistyöstä Venäjän kanssa, ja minkään muun asian surkuttelu on tämän suuren tragedian rinnalla yhdentekevää. Kulttuurin on ilman muuta otettava osaa boikotteihin, vaikka niistä väkisin joutuvat kärsimään myös syyttömät. Tämän lehden painoon mennessä (17.3.) sodan ratkaisu ei ollut vielä näköpiirissä, mutta jo nyt täytyy katsoa tulevaisuuteen. Miten Venäjään suhtaudutaan jatkossa?

Tässä lehdessä kerrataan Valeri Gergijevin lajissaan ainutlaatuisen nopea uran romahtaminen ja hänen toimensa Putinin politiikan tukijana. Hänellä ei ole paluuta asemiinsa, kävi tässä miten kävi. Jälkiviisaus on turhaa, kun käänteet ovat näin yllättäviä ja rajuja. Ei Mikkelin musiikkijuhlienkaan tarvitse hävetä 30-vuotista yhteistyötään Gergijevin ja Mariinski-teatterin kanssa. Se on tuottanut oikeasti merkityksellisiä elämyksiä. Pietari pysyy kulman takana, eikä venäläisen kulttuurin roolia osana omaamme voi mitenkään pyyhkiä pois. Kukaan ei tietenkään tiedä, millaiseksi Venäjä kehittyy. Vaikka siitä tulisi pelolla hallittu ja eristäytynyt poliisivaltio, olisiko siltikin syytä tukea ruohonjuuritasolla toimivia kulttuurialan ihmisiä sen sijaan, että jätetään heidät yksin?

Rasismi ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää

Boikottien ulottamista sellaisiin yksityisiin venäläisiin taiteilijoihin, jotka eivät ole mitenkään tukeneet Putinia ja sotaa tai olleet tekemisissä maansa virallisten tahojen kanssa, on helppo katsoa ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuslakien vastaiseksi. Suomen Sinfoniaorkesterit ry antoi tästä suosituksen jäsenistölleen: viattomia taiteilijoita ei saa rankaista. Tällä kaudella ohjelmien poliittinen puhdistaminen tuottaa varmasti sekavaa jälkeä ja ylilyöntejä, mutta totuus paljastuu vasta lähivuosina. Suosituksiin jää harmaita alueita: miten taiteilijan mielipiteet testataan? Onko oikein vaatia Putinin politiikan tuomitsemista ja samalla vaarantaa itsensä ja perheensä maassa, jossa tästä voi saada 15 vuoden vankeusrangaistuksen? Vaikeita kysymyksiä.

Kuka ylipäätään on venäläinen – entä kaksoiskansalaiset ja muualla asuneet? Ei olisi ikipäivinä uskonut, että kulttuurialalla joudutaan painimaan tällaisten karsinointien kanssa. Rasismi ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää, ja tässä tapauksessa se sataa suoraan Putinin pussiin. Nuorten, uraansa aloittelevien muusikoiden rankaiseminen viemällä heiltä mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kilpailuihin tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Sitäkin on jo tapahtunut, vaikka kilpailujen kattojärjestö WFIMC pitääkin diskriminointia epäsuotavana. Annetaan edes tulevaisuuden kyvyille mahdollisuus rakentaa uutta venäläistä kulttuuria, joka toivottavasti on vuorovaikutuksessa maailman kanssa ja muovaa sellaisena myös kansan ajattelua.

Venäjä-kysymyksen painaessa mieltä ei tietenkään sovi unohtaa itse pääasiaa eli Ukrainaa. Tässä lehdessä kerrotaan sen musiikin rikkaasta perinteestä, jota sopisi muistaa myös konserttiohjelmia laadittaessa. Tuskin uskaltaa ajatellakaan niitä vaurioita, mitä sota siellä kulttuurille aiheuttaa, mutta varmaa on, että jälleenrakennuksessa Ukraina tarvitsee apua. Sitä se saakoon myös Suomesta.

Harri Kuusisaari

 

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia