Yleisö on esittävän taiteen elinehto, jonka unohtaminen merkitsee itsetuhoa – oli anti sitten miten innovatiivista tahansa. Silti kaupallisin ehdoin toimivilla ja subventoiduilla ryhmillä on erilainen suhde yleisöönsä. Edellisillä se on suora: jos esitys menee kaupaksi, leipä on turvattu – ja päinvastoin. Myös jälkimmäisille lipputulojen merkitys on yhä tärkeämpi, mutta yhtä oleellista on kyky osoittaa, että toiminnalla voidaan saavuttaa erilaisia ihmisryhmiä, eikä jämähdetä pienen piirin huviksi. Se legitimoi niin veronmaksajien kuin sponsorien tuen.
Silti tuetuilla laitoksilla on se luksus, että ne voivat suunnitella toimintaansa pitkäjänteisemmin ja tehdä taiteellisia linjanvetoja ilman, että pyssy on koko ajan niskassa. Jos vertaa suomalaisten orkesterien ohjelmistoja kansainvälisesti, kyllähän ne monipuolisia ovat. Lapin kamariorkesterien ohjelmistoprofiililla ei Britanniassa voisi toimia kuin jokin underground-yhtye. Ja silti: Lapin perukoilla tämäkin ohjelmisto puree, koska raskauttavan perinteen puuttuessa yleisö on ennakkoluulotonta. Tässä voima, jota täytyy osata hyödyntää.
Teatterien alueella tiukentunut taloustilanne on keventänyt ohjelmistoja, mutta vastaavaa korrelaatiota ei orkestereilla onneksi ole vielä nähty. Pienen klassisen orkesterin mahdollisuudet viihteen parissa ovat kapeat, ja kosiskelu tekee väljähtyneen vaikutelman. Ainoastaan taiteelliseen ytimeen panostamalla pärjää – eikä se tarkoita pelkkiä perusklassikoiden soittamista, vaan persoonallisille linjauksille on tilaa. Yleisöbuumi esimerkiksi Tampereella ja Jyväskylässä osoittaa, että tässä on onnistuttu.
Rajanylityksillä, yleisökasvatuksella ja rantautumisella voidaan korostaa toiminnan sosiaalista ulottuvuutta ja perustella kunnan tukea palvelutehtävällä. Se, missä eniten olisi työtä, on uusien konsertti-ideoiden kehittely nuoria varten. Se voisi tarkoittaa vaikka tunnin mittaisia, tiiviimpiä ja klubimaisia tilaisuuksia, joista kantayleisö puuttuu. Konsertti on sosiaalinen tapahtuma, joten en ihmettele, jos ne eivät nykymuodossaan vedä nuoria.
Kansallisoopperalla on menossa lähihistoriansa populaarein kausi, kun Oopperan kummitus -musikaali sai seurakseen Apocalyptica-sellistien ”metallioopperana” mainostetun Indigon. En pitänyt kumpaakaan tuotantoa onnistuneena – ne eivät rikkoneet genrerajoja tarpeeksi, jotta tulosta voitaisiin pitää taiteellis-sosiologisesti merkittävänä, vaan molemmat jämähtivät pöhöttyneeseen oopperamuotoon eivätkä juurikaan raikastaneet sitä uusin ideoin.
Moni oopperan vakiystävä on ollut Kansallisoopperan kaudesta käärmeissään. Lohtua ovat toki tarjonneet kaksi muualta ostettua tuotantoa, hienosti ohjatut Shostakovitshin Nenä ja Mozartin Taikahuilu. Ymmärrän toki hyvin ratkaisujen tavoitteet: uutta yleisöä tarvitaan, ehdottomasti, ja sitä Kummitus ja Indigo ovat tuoneet. Toivon vilpittömästi, että kokemus on ollut taloon ensi kertaa astuneille niin myönteinen, että se herättää mielenkiinnon tulla uudelleen. Olen silti yhä sitä mieltä, että parempi keino tässä olisi satsata rohkeaan ja uutta luovaan oopperataiteeseen. Se uusikaan yleisö ei nimittäin ole tyhmää. Se voi olla vaativampaa kuin se vanha, ja tämä vaatii taiteelta lujaa luottamusta itseensä.
