The Opera Platform on EU:n rahoittama hanke, jonka pääyhteistyökumppaneina ovat 15 eurooppalaista oopperataloa ja festivaalia. Joka kuukausi verkossa ilmaiseksi katsottavana on vähintään yksi uusi kokonainen produktio, useimmiten useampia. Tekstitys on valittavana kuudella kielellä (ei tosin suomeksi), ja taustamateriaaliakin on tarjolla.
Kaikkiaan palvelu on aarreaitta oopperan ystäville, sillä mukana on useita innovatiivisuudestaan tunnettuja taloja kuten Alankomaiden, Stuttgartin ja Lyonin oopperat ja Berliinin Komische Oper. Festivaaleista aktiivisimmin on mukana ranskalainen Aix-en-Provence, joka on niinikään ollut sellaisen oopperan foorumeita, jossa uutta etsivä ohjaustaide on yhtä oleellista kuin musiikillinen taso.
Heinä-elokuussa on nähtävillä Aix-en-Provencen tämän kesän uusi tuotanto, Debussyn Pelléas ja Mélisande, joka on malliesimerkki festivaalijohtaja Bernard Foccroullen linjasta. Ohjaus on Katie Mitchellin ja musiikinjohto Esa-Pekka Salosen. Montussa on Philharmonia Orchestra, ja solistikunnan tähtenä on Barbara Hannigan, jonka roolidebyytti Mélisandena on tapaus.
Maeterlinckin symbolistiseen näytelmään perustuva ooppera on tunnettu unenomaisuudestaan, ja Katie Mitchell vie tämän puolen äärimmilleen. Heti alussa katsoja pudotetaan keskelle omituisuuksia: Mélisande haahuilee häämekossaan makuuhuoneessa, jossa kasvaa myös puu, vierellään Golaud kiväärin kanssa. Onko kyseessä häihinsä valmistautuvan naisen painajainen? Sitäkin, mutta myös paljon muuta.
Lizzie Clachanin luoma lavastus, 1950-luvun kotimiljöö, on periaatteessa arkinen, jopa nuhjuinen, mutta se muuttuu runolliseksi sofistikoituneen näyttämötaian avulla. Seinät liukuvat aavemaisesti kuin japanilaisessa teatterissa, ja näyttämökuva on jatkuvassa muutostilassa. Välillä kuljetaan talon sisältä ulos uima-altaalle ja portaikolle, ja ikkunasta tulviva valo kertoo ulkomaailman tapahtumista, mutta sisällä vallitsee kauhun hiljaisuus.
Ohjaajan luomaa liikekieltä hallitsee tyylitelty hitaus ja asentoihin jähmettyminen. Tapahtumat saavat omituisia käänteitä: Mélisanden rinnalle ilmestyy kaksoisolentoja, jotka huolehtivat aviomies Golaud’sta. Eli hän on vain yksi tulevien ja menevien vaimojen sarjassa? Myös Mélisanden lapsi ilmestyy, ja Golaud kantelee sitä samalla kun äiti rakastelee Pelleas’n kanssa. Unen konteksti sallii sellaisten hahmojen ja tilanteiden esittelyn, joista libretto vain vihjaa. Välillä ei tiedä, kuka on kuka. Yhteisössä vallitsee lamaantunut tunnelma – myös vanhukset Arkel ja Geneviéve tuntuvat vain odottavan kuolemaa.
Tämän kaiken hämärän keskellä loistaa Barbara Hannigan. Hän on omaa luokkaansa näyttelijänä nykyisten oopperalaulajien keskuudessa. Jokainen ilme on äärimmilleen kontrolloitu mutta silti spontaanin tuntuinen, täynnä kauhua, odotusta, juonikkuutta tai ekstaasia, ja paikoin hän taipuu jooga-asentoihin. Mielikuvan passiivisen tyttömäisestä, miesten heiteltävänä olevasta nukesta saa unohtaa.
Varsinaisesta rakkaudesta Pélleas’n (runollinen Stéphane Debout) kanssa ei ole kyse vaan pakenemisesta, turvan hausta. Laurent Naourin Golaud on oopperan aggressiivinen voima.
Ohjaus ei selittele mitään vaan jättää hahmot ja katsojat keskelle kysymysmerkkiä, kuten unessa usein tapahtuu. Hienostunut poeettisuus ja kauhun väristykset yhdistyvät, ja tässä tunnelmien kaleidoskoopissa Esa-Pekka Salonen on täydellisesti mukana.
Salonen aloittaa oopperan tyynen kirkkailla soinneilla ja linjoilla, jotka kuitenkin pian saavat erilaisia ilmeitä, wagnermaista laveutta, mystiikkaa, hellyyttä, ekspressionistista julmuutta. Kaikki on kokonaistaideteosta, jollaisen puolesta taistelu olkoon Salosen agenda myös Suomen Kansallisoopperan taiteellisena neuvonantajana.
Harri Kuusisaari
www.theoperaplatform.eu
