Harva klassinen laulaja kykenee täysin irrottautumaan niistä roolimalleista ja tekemisen tavoista, jotka traditio on tämän ympärille istuttanut. Monesti se ei toki ole tarpeenkaan. Uskon silti, ettei tyypillinen laulumusiikin konsertti olisi voinut saavuttaa sitä ainutkertaista maagisuutta ja unelmankaltaisuutta, johon kerronnallisista ja teatterillisista esityksistään tunnettu Debi Wong nyt kietoi yleisön. Virallisesti Wong on mezzosopraano, mutta äänityypeillä tai vastaavilla käsitteillä ei ollut sijaa tässä esityksessä: nyt kanadalaislaulaja oli Bilitis, Sapfon aikaan elänyt kreikkalainen kurtisaani ja runoilija.
Bilitis Amoureuse -konsertissa muinaisen naisen unimainen hahmo säteili ympärilleen yhä uusia kerroksia. Bilitis syntyi alunperin Pierre Louÿs’n pseudokäännöksessä Bilitiksen laulut (1894), jonka aikalaisyleisö uskoi olevan todellinen kreikkalaisesta haudasta löytynyt runoaarre. Kuvitteellisen hahmon ihmeellinen todellisuus, unelma antiikkisesta onnelasta ja 1800-luvun lopun Ranskan – ennen kaikkea Debussyn Bilitis-sarjan – fantasia kadonneesta ajasta toimivat innoituksena monitaiteiselle kokonaisuudelle, jossa kolme säveltäjää, tanssija ja bodypainter-taiteilija olivat luoneet omat Bilitis-tulkintansa. ”] Konsepti oli saanut muhia pitkään ja makoisasti, sillä jatkotutkintoaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa viimeistelevä Wong alkoi suunnitella Bilitis-esitystä osaksi tutkintokonserttisarjaansa jo useita vuosia sitten.
Solmund Nystabakkilta, Aki Yli-Salomäeltä ja Matthew Whittallilta tilatut ja nyt kantaesitetyt teokset muodostivat hämmästyttävän yhtenäisen sävelmaailman, jossa kaikui Bilitis-Louÿs’n sapfotyylinen luontomystiikka, unelmoidun antiikin yksinkertaisuus sekä Debussyn impressionistinen esikuva. Kaikkia sävellyksiä selvästi kantoi myös ajatus alkuvoimaisesta ja pelkistetystä runonlaulannasta taidelaulun sijaan. Se rakensi pohjan Wongin esitystavalle, jossa hän tietoisesti hakeutui klassisen laulajan roolin ulkopuolelle. Kehonkäyttö oli kaukana oopperallisesta näyttelemisestä, kuten myös Musiikkitalon Organo-sali erosi tyypillisestä konserttitilasta: laidoille pakkautunut yleisö seurasi lattialla tapahtuvaa esitystä kuin ajattomassa temppelissä.
Wong muuntautui tarinankertojaksi, joka lavalla seisomisen sijaan eli runoja yleisön keskellä tiiviissä vuorovaikutuksessa tanssija Vilma Tihilän kanssa. Riina Laine oli luonut Tihilän vartalolle runojen säkeistä koostuvan bodypainting-maalauksen, joka toistui myös Wongin ja kanteleensoittaja Hedi Viisman iholla. Elastisesti ilmassa aaltoileva Tihilä oli vuoroin Bilitiksen varjo, tämän rakastettu tai luonnon henkilöitymä. Kun jokaista ranskankielistä laulua edeltävä englanninkielinen lausuntakin oli integroitu esityksen jatkumoon, Wongin esiintyminen liukui laulamisesta puhtaaksi ja puhdistavaksi ääneksi. Tätä edesauttoi myös hänen kokemuksensa vanhan musiikin tulkkina, mikä kuului pakottomassa äänenmuodotuksessa ja luontevassa tavassa käsitellä runotekstejä.
Vanha musiikki oli läsnä myös uusissa teoksissa, kun taas Debussyn upottavan aistilliset Bilitis-laulut päivittyivät kantelesäesteisinä versioina. Luutisti Solmund Nystabakk tekee säännöllisesti yhteistyötä Debi Wongin kanssa, ja nyt hän oli säveltänyt kaksi pelkistettyä Bilitis-laulua, joiden niukka mutta vahva luuttusäestys käyttäytyi ajattoman lyyran tavoin. Aki Yli-Salomäen diptyykissä Johanna Kilpijärven gamba ja Kari Olamaan barokkiviulu liikehtivät mietiskelevästi surumielisten kappaleiden taustalla. Barokkisoittimien sointimaailma toi mukaan oman värinsä, mutta mitenkään erityisellä tavalla ei vanhojen instrumenttien ominaisuuksia ollut sävelkielessä huomioitu.
Kaikkia säveltäjiä selvästi kiehtoi Bilitiksen laulujen sisältämän erotiikan välittäminen luontosuhteen kautta. Syvimmin Bilitiksen luontoon sulautuvaa, aistillisen kokonaisvaltaista olemassaolon kokemusta luotasi Matthew Whittall viiden laulun sarjallaan, joka laajeni myös katoavaisuuden ja unohduksen tuntemuksiin. Hedi Viisman kanteleen maalatessa orgaanisia tunnelmapintoja kappaleet avautuivat herkiksi melodisiksi monologeiksi silti menettämättä spontaania runonkerronnan tuntua. Kanteleen voimakkaat ja värikkäät purkaukset tavoittivat sekä sateen tai tuulen eteerisen läsnäolon että luonnonvoiman pyhän pelottavuuden.
Auli Särkiö
Musiikkitalon Organo-sali 2.4. klo 19
Debi Wong, laulu
Vilma Tihilä, koreografia ja tanssi
Riina Laine, bodypainting
Hedi Viisma, kantele
Kari Olamaa, barokkiviulu
Johanna Kilpijärvi, viola da gamba
Solmund Nystabakk, luuttu
