Ruotsalaisen kreivi Axel von Fersenin ja Ranskan kuningatar Marie Antoinetten rakkaustarinaa on spekuloitu usein myös vain ystävyydeksi. Pari kuitenkin kirjoitti vuosien ajan toisilleen kirjeitä salakielellä ja Ranskan vallankumouksen aikaan myös näkymättömällä musteella. Joissakin raapustuksista vannottiin ”hullua rakkautta”, mikä ei viittaa platoniseen suhteeseen. Tämän parin tarina oli tällä kertaa vanhaan musiikkiin keskittyvän Les Lumières -festivaalin teemana.
Sunnuntaina vaakunoiden peittämä Ritarihuoneen sali toimi paikkana 1700-luvun näytelmälle. Kreiviksi ja kreivittäreksi sonnustautuneet näyttelijät Joachim Wigelius ja Linda Zilliacus lukivat otteita muun muassa parin kirjeenvaihdosta, von Fersenin elämäntarinasta ja naisasianainen Olympe de Gougesin kirjoituksista. Keskustelut käytiin sujuvasti suomen, ruotsin ja ranskan kielellä ilmeikkäillä äänensävyillä säestäen.
Guy van Waasin johtama belgialainen Les Agrémens -orkesteri teki musiikkiin periodisoittimillaan pehmeän hyväilevän soinnin. Aikalaistunnelma tuli myös jousien vapaita kieliä suosivista tulkinnoista, puhaltimista etenkin oboesoolot soivat silkkisinä. Salin kaikuva akustiikka toi varmaankin soittoon omat haasteensa, mutta puitteet olivat oikeat. Vain 1700-luvun lopun tanssiaiset olisivat enää nostaneet tunnelman kattoon.
Musiikki oli luonnollisesti koottu Marie Antoinetten ja von Fersenin ajalta heidän elämäntapahtumiinsa keskittyen. Kuningatar tunnettiin suurena taiteiden ja musiikin ystävänä, jota inspiroi muun muassa hänen musiikinopettajansa C. W. Gluck (1714–1787). Konsertissa esitetty François-Joseph Gossecin (1734–1829) aaria oopperasta Sabinus voisi taas hyvinkin kuvata von Fersenin tuntoja rakastettunsa kuolemasta: ”]
”Kenelle ovat nuo soihdut? Kuka joutuu uhraamaan päänsä noiden pyövelien teräkselle? Se on hän, minä näen hänet; raivoisa joukkio raahaa häntä kärsimykseen. Hän kuolee minun takiani! Jumalani! Järkeni sekoaa.”
Joseph Haydnin Pariisin sinfonioista Marie Antoinette oli erityisen ihastunut numeroon 85, joka sai hänen mukaansa myöhemmin lisänimen La Reine, Kuningatar. Haydnilta kuullaan toisinaan monenlaisia yllätyksiä ja mielenkiinnon herättäviä kappaleita, mutta La Reine ei ole yksi niistä. Ehkä kuningattaren maku oli yksinkertainen ja hienostunut, ja sellainen sinfonia on, mutta samalla se on teemoiltaan tylsä.
Toisenlaisen vaikutuksen teki tuntemattomamman Nicolas-Marie Dalayracin (1753–1809) Azémia-oopperan alkusoitto. Versaillesissa toimineen säveltäjän teos sisälsi monenlaisia teemoja, jotka pyörteilivät temposta ja tunnelmasta toiseen. Musiikki pysyi uskollisena klassismille, eikä mennyt liikaa monimutkaisuuksiin, mutta kuulija ei ehtinyt tylsistyä missään vaiheessa. Dalayracia voidaan ehkä pitää wieniläisklassismin ranskalaisena haastajana?
Ranskalaisen Pierre-Yves Pruvotin baritoni soi ylväästi etenkin André Modeste Grétryn (1741–1813) aariassa Ô Richard Ô mon Roi. Oopperasta Rikhard Leijonamieli otetusta kappaleesta tuli vallankumouksessa rojalistien tunnuslaulu, mutta tasavaltalaisten saatua vallan kappale kiellettiin kokonaan.
François-André Danican Philidor (1726–1795) sävelsi puolestaan oopperan Ernelinde, Norjan prinsessa, jonka aariassa Transports, tourments jaloux Pruvotin ääni tuntui kipuavan joskus huutomaisiin ylilyönteihin. Ne toisaalta sopivat aarian sanoihin, toisaalta heikensivät sävelpuhtautta, kuten myös Gossecin aariassa. Todella aitoa surua ja liikuttavuutta Pruvot sai Alexiksen aariaan Pierre-Alexandre Monsignyn (1729–1817) koomisesta oopperasta Le Déserteur.
Belgialainen sopraano Amélie Renglet kuvasi kuningattaren rakkautta aariassa Niccolo Piccinnin (1728–1800) oopperasta Dido. Tämän teoksen ensiesityksen kuningatar ja von Fersen näkivät aikoinaan yhdessä ja kuka tietää, ehkä se siivitti heidän romanssiaan. Rengletillä on herkkä ja lyyrinen vanhan musiikin ääni, joka aariassa painui aavistuksen alavireiseksi, mikä ei silti haitannut liikaa.
Tunnelma tiheni, kun Zilliacus ja Wigelius lukivat tarinalle jatkoa. Von Fersen yrittää auttaa kuningasperheen pakoon, mutta yritys epäonnistuu. Kuningas tuomitaan kuolemaan, sitten alkaa Marie Antoinetten oikeudenkäynti. Myös Olympe de Gouges kokee giljotiinissa monien aatelisten kohtalon: vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät koske tasavaltalaisten mielestä naisia.
Festivaali päättyi lopulta duettoon Donne-la moi, joka on peräisin Grétryn oopperasta Céphale et Procris. Sekä sävellys että laulajien ja orkesterin tulkinta siitä oli taivaallisen kaunis.
Elina Salin
Axel von Fersen ja Marie Antoinette
18.6. klo 19.30 Ritarihuone, Helsinki
Les Lumières -festivaali
