Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 14.10.2022. Susanna Mälkki, kapellimestari, Anssi Karttunen, sello. Whittall, Saariaho, Sibelius.
Kaija Saariahon menestystä säveltäjänä on toki syytä juhlia useasti, mutta Helsingin kaupunginorkesteri onnistui saamaan Saariahon 70-vuotisjuhlakonsertin juuri hänen syntymäpäivälleen – itseoikeutetusti säveltäjän luottokapellimestarin Susanna Mälkin johdolla. Saariahon kahden eri aikakauden orkesteriteoksia Notes on Light ja Verblendungen kehystivät kantaesityksensä konsertissa saanut suomenkanadalaisen Matthew Whittallin Hiljaisuus puhuu sekä Jean Sibeliuksen neljäs sinfonia.
Vuonna 2006 valmistunut sellokonsertto Notes on Light on kuulemastani Saariahon tuotannosta yksi helpoiten lähestyttävistä teoksista. Kenties yksi syy siihen on orkesterin ja solistin selkeästi hahmotettava vuorovaikutus – silloinkin, kun itse vuorovaikutuksen sisältöä voisi tulkita lukuisilla tavoilla – mutta yhtä hyvin asiaa edesauttaa teoksen emotionaalinen tartuttavuus ja emotionaalisen jännitteen tuntu, joka ajaa konserttoa dynaamisen draivin pariin.
Kuten muun muassa Saariahon huilukonsertossa, myös Notes on Lightin avauksessa orkesteri tarttuu solistin fraaseihin – muttei niitä jatkaen, vaan kuin imien ne tummaan, vääristävään ja upottavaan pintaan, joka välillä syttyy hohteeseen kuin sellon energian niellen. Osien karaktääri vaihteli selkeästi: toisessa osassa orkesteri ja sello vuorottelivat pitkään selkeinä blokkeina, joissa orkesteri tuntui määräävän seuraavan liikkeen, ja myöhemmin sello vaikeni orkesterin muuttuessa liukuvaksi kentäksi kuin valuva metalli – auringonpimennykseksi tai möröksi, jonka ohi lipumista odottaa henkeään pidätellen. Konserton aikanaan kantaesittäneenkin sellisti Anssi Karttusen fraasit olivat syviä, kokonaisvaltaisia ja johdonmukaisen vakaita jopa keskellä huiluäänten ja yläsävelten herkkäliikkeisiä muljutuksia.
Varhaisempaa Saariahon tuotantoa edusti vuonna 1984 kantaesitetty Verblendungen pienelle orkesterille ja ääninauhalle. Häikäistymisen, sokeutumisen ja sekoittumisen teemat muodostavat koko teoksen pituisen kaaren, jossa orkesterin sointi etenee voimakkaasta, jopa aggressiivisesta, sekä eroteltavan instrumentaalisesta kohti sointiväreiltään vaikeammin määriteltävää maisemaa, samaan aikaan kun ääninauhan osuus siirtyy karkeammasta lähemmäs orkesterin tuottamaa, näiden kahden ikään kuin tavaten puolimatkassa teoksen lopussa. Mälkin ymmärrys Saariahon musiikista yhdistettynä HKO:n laatusoittoon oli upea lahja katsomossa istuneelle päivänsankarille.
HKO:n Helsinki Variations –sarjan tilausteokset linkittyvät kukin johonkin sotaa edeltävään suomalaisteokseen; Whittall on käyttänyt temaattisena ytimenään Sibeliuksen joululaulua Nyt seimelle pienoisen lapsen, minkä lisäksi teoksen nimi siteeraa Sibeliuksen toteamusta kotitalonsa Ainolan tunnelmasta. Whittallilla tämä ”hiljaisuuden puhe” esittäytyi viulujen jatkuvana, hiljaisena, kimmaltavana kenttänä, joka paljastui toistuvasti kuuluviin, kun muut soitinryhmät vaikenivat.
Selkeiden melodiakaarten luoman narratiivin sijaan Whittall oli useimmiten venyttänyt ja pilkkonut lähtömateriaalin tunnistamattomiin, luoden taitavasti orkestroidun modaalisen (tarkemmin sanottuna doorisen) kentän. Jälkikäteen mietittynä teoksen tapahtumat ovelasti muistuttivatkin ennemmin luovan prosessin ytimessä olevaa pyörittelyä, taukoja ja paluita.
Sibeliuksen neljäs sinfonia tuntui ennakkoon melko oudolta, lähestulkoon ”pakkoklasalta” valinnalta Saariahon ja Whittallin perään, mutta sillä oli puolensa: valmistumisaikanaan vaikeaselkoisena ja sisäänpäin kääntyneenä pidetty teos tuntui nyt hyvinkin selkeältä. Kaikkia teoksia yhdisti tietty viipyilevyys sekä maisemoiden syvyys ja monimuotoisuus, mutta Mälkki ja HKO tuntuivat nyt vievän sinfonian tavallista laajempien voimakkuuserojen ja rehevän ilmaisun suuntaan, aivan kuin purkaen saliin viimein konsertin aikana kertyneet musiikilliset jännitteet. Jonkin verran liian pitkäksi konsertti kuitenkin venyi yhteismitaltaan, verottaen sinfonian viimeisissä kahdessa osassa jo vastaanottokykyä.
Santeri Kaipiainen
